Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Sat, 25 May 2019 21:15:33 +0300 fi Peilikuva kovaan hintaan http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/276537-peilikuva-kovaan-hintaan <p>Kun olin nuori lukiolainen 1970-luvun jälkipuoliskolla, kävin aina kuuntelemassa, jos joku kiinnostava poliitikko sattui vierailemaan kotikaupungissani Lahdessa. Sen ajan valtapoliitikkoja, suomettuneita kekkoslaisen politiikan toistajia en pitänyt kovinkaan merkittävinä &ndash; eihän vaatinut rohkeutta laulaa kilpaa kuorossa samaa säveltä. Mutta näitä muutamia suomettumisen kriitikkoja ihailin:&nbsp;<strong>Kullervo Rainiota</strong>,&nbsp;<strong>Tuure Junnilaa</strong>,&nbsp;<strong>Georg C. Ehrnroothia</strong>. Hehän eivät hyötyneet siitä henkilökohtaisesti mitään, päinvastoin saivat paljon kiusaamista ja pilkkaa osakseen. Vasta kun Neuvostoliitto romahti ja suomalaisten itsesensuuri alkoi näyttää selkärangattomuudelta ja pelkuruudelta, kiusaaminen loppui. Rainio, Junnila ja Ehrnrooth olivat olleet oikeassa kritiikissään, historia osoitti sen. Oli eletty kansallisen häpeän vuosia.&nbsp;</p><p>Kun parikymmentä vuotta myöhemmin, 1997-98, juonsin&nbsp;<em>Ylähuone</em>-nimistä poliittista keskusteluohjelmaa, sain mahdollisuuden kuunnella näitä henkilöitä uudelleen. Ohjelman keskustelijat olivat päivänpolitiikan jättäneitä suorasuita, ja myös nämä kolme vierailivat ohjelmassa muistellen menneitä aikoja. &rdquo;Te olitte oikeassa&rdquo;, sanoin kerran Junnilalle syvään kumartaen. Mutta paljonkohan se enää lohdutti, mietin mielessäni. Peiliin oli voitu koko ajan katsoa, mutta kovaan hintaan.&nbsp;</p><p>Kiusaaminen oli ollut systemaattista. Hyvä esimerkki siitä tuli muutama vuosi sitten vastaani&nbsp;<a href="https://www.verkkouutiset.fi/oikeistopoliitikon-pilkkaaminen-oli-kansanhuvia-ylen-ex-toimittaja-tunnustaa-manipuloineensa-aaninauhaa-45864/">Verkkouutisista</a>: artikkelin mukaan oikeistopoliitikon pilkkaaminen oli kansanhuvia, johon osallistui myös verovaroin rahoitettu Yleisradio. Politiikan toimittaja&nbsp;<strong>Marianne Lydén</strong>&nbsp;tunnusti, että he jopa muuttivat Georg C. Ehrnroothin ääntä: &rdquo;kun editoimme kasaan raportin, nopeutimme hänen puhettaan vastuuttomista poliitikoista niin, että ääni nousi pari oktaavia korkeammalle ja kuulosti siltä kuin hän olisi vihainen, säksättävä oravanpoikanen&rdquo;, Lydén kertoo. Artikkelissa mainitaan myös tapaus, jossa Ylen toimittajien tehtäväksi annettiin nimenomaisesti Ehrnroothin näyttäminen televisiolähetyksessä mahdollisimman huonossa valossa.</p><p>Jälkeenpäin ajatellen noin toimineille olisi tietenkin pitänyt antaa potkut, ja kyseiset YLEn pomot erottaa. On järkyttävää, mitä journalismin nimissä tehtiin. Paljon on toimittajien omallatunnolla.</p><p>Elämmekö me nyt parempia aikoja? En tiedä. Tuntuu helpottavalta, että 70-luvun stalinismin iso varjo on väistynyt, mutta se ei saa erehdyttää kuvittelemaan, etteikö journalismi voisi mennä yhtä pahasti metsään.&nbsp;</p><p>Pari asiaa tulee mieleeni. Jos jotakin asiaa ei enää tarvitse perustella, on syytä huolestua. Jos joistakin totuuksista tulee niin ilmeisiä, että riittää kun heittää vain taikasanan, olisi kunnollisen yhteiskunnallisen keskustelun paikka. Noihin aikoihin tuo taikasana oli ollut &rdquo;neuvostovastainen&rdquo;. Riitti kun se sanottiin ihmisestä, eikä häntä enää tarvinnut ottaa vakavasti. Hän oli ääliö ja idiootti. Historian ironiaa on, että näin ei ollutkaan &ndash; hän oli totuudenpuhuja, kalliiseen henkilökohtaiseen hintaan.&nbsp;</p><p>Itse olen pitkään aistinut ilmastonmuutoskeskustelussa 70-lukulaisia ahdistavia piirteitä. On outoa, että näin monimutkaisessa fysikaalisessa asiassa esiinnytään aivan kuin siinä ei olisi epävarmuustekijöitä ja useita vaihtoehtoja &ndash; siinä missä muualla tieteessä epävarmuus on normi. Tiedämme edelleen melko vähän,&nbsp;<a href="https://seura.fi/asiat/tutkivat/tata-et-tiennyt-ilmastonmuutoksen-torjuntaan-annettiin-hiljattain-lisaaikaa-miksi-kansainvalinen-ilmastopaneeli-katki-toivoa-herattavan-tutkimustuloksen-raporttinsa-uumeniin/">ja kun taannoin IPCC lievensi ennusteitaan ja arvioitaan hiilidioksidin lämmitysvaikutuksesta</a>, seikka on lähes vaiettu &ndash; aivan kuin siitä ei saisi puhua. Hyvä kysymys on, miksi. Politiikkatoimien kustannuksia on arvioitava tässä valossa.<br />&mdash;-<br />Vaalikamppailu on nyt ohi, ja huomenna on demokratian juhlaa. Suomi valitsee 13 ministeritason vaikuttajaa, ja se on vakava paikka. Oma kampanjani lähti liikkeelle takamatkalta ja pienellä budjetilla, mutta ihmisten apu on häkellyttänyt. Yksi ällistyttäjä oli pianisti&nbsp;<strong>Olli Mustonen</strong>, joka lähetti minulle alkuviikosta sähköpostia. Hän tunnusti pitkään lukeneensa blogiani ja halusi antaa panoksensa kampanjaani soittamalla jossakin tilaisuudessa. Tuijotin sähköpostia epäuskoisena &ndash; onko tämä se Olli Mustonen? Mutta&nbsp;<a href="https://vimeo.com/338058896/a4e778d2d6">niinpä me järjestimme ikimuistoisen hetken Narinkkatorill</a>a: koskaan siellä ei liene soitettu flyygeliä. Samassa tilaisuudessa esiintyi Ritva Oksanen,&nbsp;<a href="https://vimeo.com/338079041/c964405496">tässä linkki</a>.&nbsp;</p><p>Kun näitä kuuntelin, oikein ihmettelin voivatko vaalit tosiaan olla näin kaunis juttu. Kyllä voivat. Sydämellinen kiitos kaikille rohkaisusta!</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kun olin nuori lukiolainen 1970-luvun jälkipuoliskolla, kävin aina kuuntelemassa, jos joku kiinnostava poliitikko sattui vierailemaan kotikaupungissani Lahdessa. Sen ajan valtapoliitikkoja, suomettuneita kekkoslaisen politiikan toistajia en pitänyt kovinkaan merkittävinä – eihän vaatinut rohkeutta laulaa kilpaa kuorossa samaa säveltä. Mutta näitä muutamia suomettumisen kriitikkoja ihailin: Kullervo RainiotaTuure JunnilaaGeorg C. Ehrnroothia. Hehän eivät hyötyneet siitä henkilökohtaisesti mitään, päinvastoin saivat paljon kiusaamista ja pilkkaa osakseen. Vasta kun Neuvostoliitto romahti ja suomalaisten itsesensuuri alkoi näyttää selkärangattomuudelta ja pelkuruudelta, kiusaaminen loppui. Rainio, Junnila ja Ehrnrooth olivat olleet oikeassa kritiikissään, historia osoitti sen. Oli eletty kansallisen häpeän vuosia. 

Kun parikymmentä vuotta myöhemmin, 1997-98, juonsin Ylähuone-nimistä poliittista keskusteluohjelmaa, sain mahdollisuuden kuunnella näitä henkilöitä uudelleen. Ohjelman keskustelijat olivat päivänpolitiikan jättäneitä suorasuita, ja myös nämä kolme vierailivat ohjelmassa muistellen menneitä aikoja. ”Te olitte oikeassa”, sanoin kerran Junnilalle syvään kumartaen. Mutta paljonkohan se enää lohdutti, mietin mielessäni. Peiliin oli voitu koko ajan katsoa, mutta kovaan hintaan. 

Kiusaaminen oli ollut systemaattista. Hyvä esimerkki siitä tuli muutama vuosi sitten vastaani Verkkouutisista: artikkelin mukaan oikeistopoliitikon pilkkaaminen oli kansanhuvia, johon osallistui myös verovaroin rahoitettu Yleisradio. Politiikan toimittaja Marianne Lydén tunnusti, että he jopa muuttivat Georg C. Ehrnroothin ääntä: ”kun editoimme kasaan raportin, nopeutimme hänen puhettaan vastuuttomista poliitikoista niin, että ääni nousi pari oktaavia korkeammalle ja kuulosti siltä kuin hän olisi vihainen, säksättävä oravanpoikanen”, Lydén kertoo. Artikkelissa mainitaan myös tapaus, jossa Ylen toimittajien tehtäväksi annettiin nimenomaisesti Ehrnroothin näyttäminen televisiolähetyksessä mahdollisimman huonossa valossa.

Jälkeenpäin ajatellen noin toimineille olisi tietenkin pitänyt antaa potkut, ja kyseiset YLEn pomot erottaa. On järkyttävää, mitä journalismin nimissä tehtiin. Paljon on toimittajien omallatunnolla.

Elämmekö me nyt parempia aikoja? En tiedä. Tuntuu helpottavalta, että 70-luvun stalinismin iso varjo on väistynyt, mutta se ei saa erehdyttää kuvittelemaan, etteikö journalismi voisi mennä yhtä pahasti metsään. 

Pari asiaa tulee mieleeni. Jos jotakin asiaa ei enää tarvitse perustella, on syytä huolestua. Jos joistakin totuuksista tulee niin ilmeisiä, että riittää kun heittää vain taikasanan, olisi kunnollisen yhteiskunnallisen keskustelun paikka. Noihin aikoihin tuo taikasana oli ollut ”neuvostovastainen”. Riitti kun se sanottiin ihmisestä, eikä häntä enää tarvinnut ottaa vakavasti. Hän oli ääliö ja idiootti. Historian ironiaa on, että näin ei ollutkaan – hän oli totuudenpuhuja, kalliiseen henkilökohtaiseen hintaan. 

Itse olen pitkään aistinut ilmastonmuutoskeskustelussa 70-lukulaisia ahdistavia piirteitä. On outoa, että näin monimutkaisessa fysikaalisessa asiassa esiinnytään aivan kuin siinä ei olisi epävarmuustekijöitä ja useita vaihtoehtoja – siinä missä muualla tieteessä epävarmuus on normi. Tiedämme edelleen melko vähän, ja kun taannoin IPCC lievensi ennusteitaan ja arvioitaan hiilidioksidin lämmitysvaikutuksesta, seikka on lähes vaiettu – aivan kuin siitä ei saisi puhua. Hyvä kysymys on, miksi. Politiikkatoimien kustannuksia on arvioitava tässä valossa.
—-
Vaalikamppailu on nyt ohi, ja huomenna on demokratian juhlaa. Suomi valitsee 13 ministeritason vaikuttajaa, ja se on vakava paikka. Oma kampanjani lähti liikkeelle takamatkalta ja pienellä budjetilla, mutta ihmisten apu on häkellyttänyt. Yksi ällistyttäjä oli pianisti Olli Mustonen, joka lähetti minulle alkuviikosta sähköpostia. Hän tunnusti pitkään lukeneensa blogiani ja halusi antaa panoksensa kampanjaani soittamalla jossakin tilaisuudessa. Tuijotin sähköpostia epäuskoisena – onko tämä se Olli Mustonen? Mutta niinpä me järjestimme ikimuistoisen hetken Narinkkatorilla: koskaan siellä ei liene soitettu flyygeliä. Samassa tilaisuudessa esiintyi Ritva Oksanen, tässä linkki

Kun näitä kuuntelin, oikein ihmettelin voivatko vaalit tosiaan olla näin kaunis juttu. Kyllä voivat. Sydämellinen kiitos kaikille rohkaisusta!

]]>
11 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/276537-peilikuva-kovaan-hintaan#comments Sat, 25 May 2019 18:15:33 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/276537-peilikuva-kovaan-hintaan
Kolmannen valtakunnan testi http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/276171-kolmannen-valtakunnan-testi <p>Olen ollut viikonloppuna Kirkkopäivillä, ja monet kirkkopäivät kolunneena voin sanoa, että ei tuo keskustelufoorumi ainakaan väljähtämässä ole. Ehkä päinvastoin, ja ehkä siihen on tietoisesti pyritty, että Saksan malliin kirkkopäivät olisivat se paikka, jossa yhteiskunnallinen keskustelu näkyy ja kuuluu. Miksi se jätettäisiin vain Suomi-Areenan varaan? Siksi myös vastustin etukäteen näitä boikotteja, ketä saa kutsua ja ketä ei. On sitten eri kysymys arvioida, onnistuivatko kulloisetkin isännät haastamaan jututettavansa maailmankuvan vai oliko kyseessä pikemminkin viihdyttävä sanailu.&nbsp;</p><p>Olin itse pohtimassa lapsiperheköyhyyttä samassa paneelissa kuin mm.&nbsp;<strong>Jussi Halla-aho</strong>,&nbsp;<strong>Touko Aalto</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Li Andersson</strong>. Sitten kävin kuuntelemassa kuinka piispa&nbsp;<strong>Jari Jolkkonen</strong>jututti elinkautisvanki&nbsp;<strong>Late Johanssonia&nbsp;</strong>syyllisyydestä, anteeksiannosta ja rikoksen sovittamisesta, kuinka emerituspiispa&nbsp;<strong>Eero Huovinen</strong>&nbsp;puhutti<strong>&nbsp;Nalle Wahlroosia</strong>&nbsp;rahan vallasta ja kuinka piispa&nbsp;<strong>Teemu Laajasalo</strong>&nbsp;keskusteli sananvapaudesta ja huumorista someaikana&nbsp;<strong>Jussi Halla-ahon</strong>&nbsp;ja koomikko&nbsp;<strong>Joonas Nordmanin</strong>&nbsp;kanssa.&nbsp;</p><p>Kirkkopäivien ennakkokohussa minua vaivasi se, että se oli niin yksisuuntaista ja arvattavaa. Miksi populismina nostetaan esiin vain se yksi suunta, eivätkä ne populismit, jotka ovat tätä viime vuosikymmeninä merkittävästi ruokkineet, vihreä populismi ja vasemmistopopulismi? Eikö historian pitäisi muistuttaa karmaisevalla tavalla, että olemme eläneet kahden tappavan totalitarismin varjossa? Juurikaan en silti ole kuullut äänenpainoja, että kommunistia ei saisi kutsua kirkkopäiville keskustelemaan. Vain äärioikeisto on kirosana (ja peljättävä paikka istuntosalissa), äärivasemmisto ei niinkään. Itse asiassa kommunismi tappoi vieläkin enemmän.&nbsp;<a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2018/08/08/kaunis-aate/">Eikä ihmiskunnalla ole kommunismista yhtään kaunista ja onnistunutta esimerkkiä.</a>&nbsp;Uhrien määrä on konkreettisesti laskematon, ja kulttuuriympäristöstä huolimatta tulos on ollut aina verinen.</p><p>Varoitukset pahuudesta ja sen kavalasta arkipäiväisyydestä ovat tänään yhä tärkeämpiä. Saksanjuutalainen, Yhdysvaltoihin paennut filosofi&nbsp;<strong>Hannah Arendt</strong>&nbsp;(1906&ndash;1975) seurasi natsijohtaja&nbsp;<strong>Adolf Eichmannin</strong>&nbsp;oikeudenkäyntiä Israelissa 1961. Aihetta koskevassa kirjassaan hän totesi, ettei kansanmurhasta vastuussa olleita rikollisia luonnehtinut mikään poikkeuksellinen pahuus. He vetosivat yksinkertaisesti käskytysketjuun ja irtisanoutuivat vastuustaan. Pahuuden ongelma olikin juuri siinä, että kyseessä olivat aivan tavalliset ihmiset, jotka sortuivat hirmutekoihin noudattaessaan sääntöjä. Arendtin mukaan Eichmannin ongelma oli moraalisen mielikuvituksen puute, kykenemättömyys kyseenalaistaa ylhäältä annettuja ohjeita. Siksi itse asiassa esimerkiksi byrokratia on polku, joka voi johtaa tragedioihin.&nbsp;</p><p>Kun me yhteiskuntana puhumme siitä, ettemme saa unohtaa mitä tuolloin tapahtui, mitä me tarkoitamme? Eikö meidän pidä tunnistaa juuri niitä asenteita ja ajatusmalleja, jotka mahdollistivat sen kaiken, vaikka ne olisivat kuinka arkisia ja banaaleja?&nbsp;</p><p>Poliitikkoja tarkkaillessani teen usein kolmannen valtakunnan testin: mietin kuka näistä olisi ollut siellä takuuvarma menestyjä, kuka puolestaan olisi joutunut vaikeuksiin. Ja mistä se ero johtuu?&nbsp;</p><p>Kun kysyn näin, huomaan etten ollenkaan ajattele vain yhtä tai kahta poliittista suuntaa. On pakko ajatella ihmistä. On pakko tunnistaa se hirveä kuilu ja se lahous, joka jokaisessa ihmisyksilössä potentiaalisesti vallitsee &ndash; ja taas kerran otettava käsiinsä&nbsp;<strong>Goldingin</strong>&nbsp;teos&nbsp;<a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4rp%C3%A4sten_herra"><em>Kärpästen herra</em></a>. Tai<a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2010/09/27/hyvia-pahoja-vai-mita-osa-1/">&nbsp;<strong>Jonathan Gloverin</strong>&nbsp;<em>Ihmisyys</em></a>.&nbsp;</p><p>Tänään liput liehuvat kaatuneitten muistopäivän vuoksi.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Olen ollut viikonloppuna Kirkkopäivillä, ja monet kirkkopäivät kolunneena voin sanoa, että ei tuo keskustelufoorumi ainakaan väljähtämässä ole. Ehkä päinvastoin, ja ehkä siihen on tietoisesti pyritty, että Saksan malliin kirkkopäivät olisivat se paikka, jossa yhteiskunnallinen keskustelu näkyy ja kuuluu. Miksi se jätettäisiin vain Suomi-Areenan varaan? Siksi myös vastustin etukäteen näitä boikotteja, ketä saa kutsua ja ketä ei. On sitten eri kysymys arvioida, onnistuivatko kulloisetkin isännät haastamaan jututettavansa maailmankuvan vai oliko kyseessä pikemminkin viihdyttävä sanailu. 

Olin itse pohtimassa lapsiperheköyhyyttä samassa paneelissa kuin mm. Jussi Halla-ahoTouko Aalto ja Li Andersson. Sitten kävin kuuntelemassa kuinka piispa Jari Jolkkonenjututti elinkautisvanki Late Johanssonia syyllisyydestä, anteeksiannosta ja rikoksen sovittamisesta, kuinka emerituspiispa Eero Huovinen puhutti Nalle Wahlroosia rahan vallasta ja kuinka piispa Teemu Laajasalo keskusteli sananvapaudesta ja huumorista someaikana Jussi Halla-ahon ja koomikko Joonas Nordmanin kanssa. 

Kirkkopäivien ennakkokohussa minua vaivasi se, että se oli niin yksisuuntaista ja arvattavaa. Miksi populismina nostetaan esiin vain se yksi suunta, eivätkä ne populismit, jotka ovat tätä viime vuosikymmeninä merkittävästi ruokkineet, vihreä populismi ja vasemmistopopulismi? Eikö historian pitäisi muistuttaa karmaisevalla tavalla, että olemme eläneet kahden tappavan totalitarismin varjossa? Juurikaan en silti ole kuullut äänenpainoja, että kommunistia ei saisi kutsua kirkkopäiville keskustelemaan. Vain äärioikeisto on kirosana (ja peljättävä paikka istuntosalissa), äärivasemmisto ei niinkään. Itse asiassa kommunismi tappoi vieläkin enemmän. Eikä ihmiskunnalla ole kommunismista yhtään kaunista ja onnistunutta esimerkkiä. Uhrien määrä on konkreettisesti laskematon, ja kulttuuriympäristöstä huolimatta tulos on ollut aina verinen.

Varoitukset pahuudesta ja sen kavalasta arkipäiväisyydestä ovat tänään yhä tärkeämpiä. Saksanjuutalainen, Yhdysvaltoihin paennut filosofi Hannah Arendt (1906–1975) seurasi natsijohtaja Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Israelissa 1961. Aihetta koskevassa kirjassaan hän totesi, ettei kansanmurhasta vastuussa olleita rikollisia luonnehtinut mikään poikkeuksellinen pahuus. He vetosivat yksinkertaisesti käskytysketjuun ja irtisanoutuivat vastuustaan. Pahuuden ongelma olikin juuri siinä, että kyseessä olivat aivan tavalliset ihmiset, jotka sortuivat hirmutekoihin noudattaessaan sääntöjä. Arendtin mukaan Eichmannin ongelma oli moraalisen mielikuvituksen puute, kykenemättömyys kyseenalaistaa ylhäältä annettuja ohjeita. Siksi itse asiassa esimerkiksi byrokratia on polku, joka voi johtaa tragedioihin. 

Kun me yhteiskuntana puhumme siitä, ettemme saa unohtaa mitä tuolloin tapahtui, mitä me tarkoitamme? Eikö meidän pidä tunnistaa juuri niitä asenteita ja ajatusmalleja, jotka mahdollistivat sen kaiken, vaikka ne olisivat kuinka arkisia ja banaaleja? 

Poliitikkoja tarkkaillessani teen usein kolmannen valtakunnan testin: mietin kuka näistä olisi ollut siellä takuuvarma menestyjä, kuka puolestaan olisi joutunut vaikeuksiin. Ja mistä se ero johtuu? 

Kun kysyn näin, huomaan etten ollenkaan ajattele vain yhtä tai kahta poliittista suuntaa. On pakko ajatella ihmistä. On pakko tunnistaa se hirveä kuilu ja se lahous, joka jokaisessa ihmisyksilössä potentiaalisesti vallitsee – ja taas kerran otettava käsiinsä Goldingin teos Kärpästen herra. Tai Jonathan Gloverin Ihmisyys

Tänään liput liehuvat kaatuneitten muistopäivän vuoksi.

]]>
16 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/276171-kolmannen-valtakunnan-testi#comments Sun, 19 May 2019 06:20:46 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/276171-kolmannen-valtakunnan-testi
Liikaa Brysseliä http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275968-liikaa-brysselia <p>Mitä me teemme näille populisteille? Sitä pohtii kirkko, sitä pohtivat poliitikot.</p><p>Presidentti&nbsp;<strong>Harry S. Trumanin</strong>&nbsp;kerrotaan kerran tiuskaisseen: eikö kukaan voi tuoda minulle yksikätistä ekonomistia? Häntä turhautti kysyä neuvoa kansantaloustieteilijöiltä, jotka toinen toisensa jälkeen sanoivat &rdquo;on the one hand &ndash; but on the other hand&rdquo;, yhtäältä mutta toisaalta &ndash; tai konkreettisemmin anglismina: yhdeltä kädeltä mutta toiselta kädeltä.</p><p>Jos jotakin politiikka on opettanut, niin sen että on aika vaikea olla missään asiassa ehdoton. Kaikessa on puolensa, eikä mikään ole yksiselitteistä. Tasapainoinen totuus vaatii vaivannäköä. Se alkoi avautua jo heti uunituoreena parlamentaarikkona kun autoromuraportista vastannut kollega oluen äärellä pohdiskeli, oliko hän tehnyt virheen: &rdquo;Nyt autonosat ovat sitten paremmin kierrätettäviä mutta se nostaa niiden painoa eli bensaa kuluu enemmän.&rdquo; Pian opin sen, että samaa punnintaa joutuu tekemään joka ikisen direktiivin kohdalla: jokin asia paranee, jokin huononee.</p><p>On kiinnostavaa katsella, kuinka tämä ehdottomuutta liuottava aine, arkitodellisuus, tekee vaikuttavaa työtään poliitikoissa.&nbsp;<strong>Soinin</strong>&nbsp;perinnöstä ei ole jäänyt käytännössä jäljelle mitään. Eilisaamuna kuuntelin radiosta&nbsp;<strong>Halla-ahon</strong>&nbsp;eurovaalihaastattelua, ja siinäkin näki, kuinka EU-realismi oli jo syövyttänyt kulmia pois: EU:sta sen enempää kuin eurostakaan ei ollut lähtöaikeita, lähinnä vain peräänkuulutettiin pelisääntöjä euroeron varalle.</p><p>Viime aikoina niin sanotut populistit sekä oikealla että vasemmalla ovat saaneet kasvavan kannatuksen. Kansan valintaa ei tule kevein perustein moittia eikä erinäisten vaalien viestiä torjua. Mutta tässä pätee sama kuin usein kritisoimassani ilmastopolitiikassa: siitä että on tunnistanut ongelman, ei loogisesti seuraa että olisi tunnistanut siihen hyvän ratkaisun. Eihän ambulanssin soittaneelle ihmisellekään panna kirurgin veistä käteen. Ja vastaavasti: vaikka populistien ratkaisumallit ovat usein kelvottomia ja pinnallisia, ei ole syytä torjua kaikkea kritiikkiä, jota he esittävät. He ovat tunnistaneet oikeita ongelmia.</p><p>Populistien havainto &rdquo;meillä on liikaa Brysseliä&rdquo; on saanut kansalaisten parissa laajan tuen. Mutta Suomen kansainvälisimpänä puolueena kokoomuksen on muistutettava, ettei se tarkoita samaa kuin &rdquo;meillä on liikaa Eurooppaa&rdquo;. Meillä on edelleenkin liian vähän Eurooppaa. Eurooppa on edelleen laajin markkinamme ja tärkein kansainvälinen viitekehyksemme. Olisi virhe antaa kirurgin veitsi nyt populistien käsiin. Tarvitsemme sisämarkkinoita, tarvitsemme vahvaa ja yhtenäistä Eurooppaa; nyt kipeämmin kuin koskaan. Siksi sanoisin parinkymmenen vuoden kokemuksella EU-politiikasta: tarvitsemme enemmän Eurooppaa, mutta vähemmän Brysseliä.</p><p>Mitä tarkoitan vähemmällä Brysselillä? Peräänkuulutan parempaa lainsäädäntöä, jossa kokonaisuus ja direktiivin seurausvaikutukset jäsenmaille on hahmotettu huolellisemmin kuin viime vuosina on tapahtunut. On nähty liikaa esimerkkejä lainsäädännöllisestä maniasta, jossa samaa tavoitetta on lähestytty eri osastoissa ilman kunnollista koordinaatiota direktiiveillä jotka kumoavat, kampittavat ja häiritsevät toisiaan. Tuloksena on ollut päällekkäistä lainsäädäntöä ja yliregulaatiota, ja yritystä ratkaista globaaleja ongelmia yksinomaan Euroopan kautta. Ilmastopolitiikassa se on ollut ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ja siksi olemme juuri sillä alueella valitettavasti antaneet populisteille aseita hopeatarjottimella. Yksipuolinen päästöjen lisäkiristäminen olisi yksi ase lisää.</p><p>Enkä minä kanna huolta suuryrityksistä tai teollisuudesta. Olen ymmärtänyt, että vahvat selviävät aina, ja jos ei muuten, niin sijoittamalla muualle. Pienet yritykset ja tavallisten ihmisten työpaikat huolettavat. He sen laskun maksavat.</p><p>Kunhan vallanjaon vuosi on saatu päätökseen, toivottavasti alkaa se oikea työ, vakava työ Euroopan nostamiseksi jaloilleen, kilpailukykyiseksi paikaksi jossa on työtä, on rauha ja on vakaus. Se on lopulta kaiken vallan ja vallanjakamisen tarkoitus, tai ainakin sen tulisi olla. Siksi onkin joskus hyvä kysyä, olisiko EU-politiikassa mahdollista palata takaisin omia jälkiään ja löytää todellinen virhe, myöntää se virheeksi ja yrittää korjata se mikä on korjattavissa. Vai onko ainut mahdollisuus peittää virhe uudella virheellä ja keksiä sille populistinen selitys.</p><p>PS. Populismista puhuminen on populistista, ellei tunnista koko spektriä. Kun esimerkiksi kirkko nyt terävöittää suhdettaan poliittisiin liikkeisiin, olisi hyvä, että se havaitsisi myös vasemmistopopulismin ja vihreän populismin.</p><p><em>Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkouutisissa.</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Mitä me teemme näille populisteille? Sitä pohtii kirkko, sitä pohtivat poliitikot.

Presidentti Harry S. Trumanin kerrotaan kerran tiuskaisseen: eikö kukaan voi tuoda minulle yksikätistä ekonomistia? Häntä turhautti kysyä neuvoa kansantaloustieteilijöiltä, jotka toinen toisensa jälkeen sanoivat ”on the one hand – but on the other hand”, yhtäältä mutta toisaalta – tai konkreettisemmin anglismina: yhdeltä kädeltä mutta toiselta kädeltä.

Jos jotakin politiikka on opettanut, niin sen että on aika vaikea olla missään asiassa ehdoton. Kaikessa on puolensa, eikä mikään ole yksiselitteistä. Tasapainoinen totuus vaatii vaivannäköä. Se alkoi avautua jo heti uunituoreena parlamentaarikkona kun autoromuraportista vastannut kollega oluen äärellä pohdiskeli, oliko hän tehnyt virheen: ”Nyt autonosat ovat sitten paremmin kierrätettäviä mutta se nostaa niiden painoa eli bensaa kuluu enemmän.” Pian opin sen, että samaa punnintaa joutuu tekemään joka ikisen direktiivin kohdalla: jokin asia paranee, jokin huononee.

On kiinnostavaa katsella, kuinka tämä ehdottomuutta liuottava aine, arkitodellisuus, tekee vaikuttavaa työtään poliitikoissa. Soinin perinnöstä ei ole jäänyt käytännössä jäljelle mitään. Eilisaamuna kuuntelin radiosta Halla-ahon eurovaalihaastattelua, ja siinäkin näki, kuinka EU-realismi oli jo syövyttänyt kulmia pois: EU:sta sen enempää kuin eurostakaan ei ollut lähtöaikeita, lähinnä vain peräänkuulutettiin pelisääntöjä euroeron varalle.

Viime aikoina niin sanotut populistit sekä oikealla että vasemmalla ovat saaneet kasvavan kannatuksen. Kansan valintaa ei tule kevein perustein moittia eikä erinäisten vaalien viestiä torjua. Mutta tässä pätee sama kuin usein kritisoimassani ilmastopolitiikassa: siitä että on tunnistanut ongelman, ei loogisesti seuraa että olisi tunnistanut siihen hyvän ratkaisun. Eihän ambulanssin soittaneelle ihmisellekään panna kirurgin veistä käteen. Ja vastaavasti: vaikka populistien ratkaisumallit ovat usein kelvottomia ja pinnallisia, ei ole syytä torjua kaikkea kritiikkiä, jota he esittävät. He ovat tunnistaneet oikeita ongelmia.

Populistien havainto ”meillä on liikaa Brysseliä” on saanut kansalaisten parissa laajan tuen. Mutta Suomen kansainvälisimpänä puolueena kokoomuksen on muistutettava, ettei se tarkoita samaa kuin ”meillä on liikaa Eurooppaa”. Meillä on edelleenkin liian vähän Eurooppaa. Eurooppa on edelleen laajin markkinamme ja tärkein kansainvälinen viitekehyksemme. Olisi virhe antaa kirurgin veitsi nyt populistien käsiin. Tarvitsemme sisämarkkinoita, tarvitsemme vahvaa ja yhtenäistä Eurooppaa; nyt kipeämmin kuin koskaan. Siksi sanoisin parinkymmenen vuoden kokemuksella EU-politiikasta: tarvitsemme enemmän Eurooppaa, mutta vähemmän Brysseliä.

Mitä tarkoitan vähemmällä Brysselillä? Peräänkuulutan parempaa lainsäädäntöä, jossa kokonaisuus ja direktiivin seurausvaikutukset jäsenmaille on hahmotettu huolellisemmin kuin viime vuosina on tapahtunut. On nähty liikaa esimerkkejä lainsäädännöllisestä maniasta, jossa samaa tavoitetta on lähestytty eri osastoissa ilman kunnollista koordinaatiota direktiiveillä jotka kumoavat, kampittavat ja häiritsevät toisiaan. Tuloksena on ollut päällekkäistä lainsäädäntöä ja yliregulaatiota, ja yritystä ratkaista globaaleja ongelmia yksinomaan Euroopan kautta. Ilmastopolitiikassa se on ollut ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ja siksi olemme juuri sillä alueella valitettavasti antaneet populisteille aseita hopeatarjottimella. Yksipuolinen päästöjen lisäkiristäminen olisi yksi ase lisää.

Enkä minä kanna huolta suuryrityksistä tai teollisuudesta. Olen ymmärtänyt, että vahvat selviävät aina, ja jos ei muuten, niin sijoittamalla muualle. Pienet yritykset ja tavallisten ihmisten työpaikat huolettavat. He sen laskun maksavat.

Kunhan vallanjaon vuosi on saatu päätökseen, toivottavasti alkaa se oikea työ, vakava työ Euroopan nostamiseksi jaloilleen, kilpailukykyiseksi paikaksi jossa on työtä, on rauha ja on vakaus. Se on lopulta kaiken vallan ja vallanjakamisen tarkoitus, tai ainakin sen tulisi olla. Siksi onkin joskus hyvä kysyä, olisiko EU-politiikassa mahdollista palata takaisin omia jälkiään ja löytää todellinen virhe, myöntää se virheeksi ja yrittää korjata se mikä on korjattavissa. Vai onko ainut mahdollisuus peittää virhe uudella virheellä ja keksiä sille populistinen selitys.

PS. Populismista puhuminen on populistista, ellei tunnista koko spektriä. Kun esimerkiksi kirkko nyt terävöittää suhdettaan poliittisiin liikkeisiin, olisi hyvä, että se havaitsisi myös vasemmistopopulismin ja vihreän populismin.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkouutisissa.

]]>
14 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275968-liikaa-brysselia#comments Tue, 14 May 2019 12:30:17 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275968-liikaa-brysselia
Äiti http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275795-aiti <p>Tästä tuli erilainen äitienpäivä. Yleensä teen aina saman: ajan Lahden Mukkulaan, menen metsään ja kerään ison kimpun valkovuokkoja. Äiti ei odota komeita tai kalliita kukkia, mutta tunnemuistoja hän rakastaa. Vuokkokimpun hento tuoksu palauttaa hetkessä meidät aikoihin vuosikymmenten taakse. Aamulla kerättiin kukat, äiti teeskenteli nukkuvaa, sitten laulettiin virsi&nbsp;<em>Oi Jeesus siunaa äitiä</em>, ja annettiin itse askarrellut äitienpäiväkortit, jotka hän kaikki huolella säilytti. Ja kohta hän nousi taas uurastamaan ja palvelemaan meitä.&nbsp;</p><p>Äitini syntyi 4.4.1919 ja kuoli 5.5.2019, sadan vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä. Kun hän, ison maalaistalon tytär, menetti oman äitinsä 19-vuotiaana, hänestä tuli yhtäkkiä talon emäntä. Lahjakkaan nuoren koulutushaaveet jäivät siihen. Kun 20 vuoden iässä alkoi talvisota, hänestä tuli käytännössä myös talon isäntä veljesten joutuessa rintamalle. Ei ihme, että äidillä oli kaksi lapsiaan koskevaa maallista toivetta: kun saisivat käydä koulua, kun saisivat elää rauhassa.&nbsp;</p><p>Kuukausi sitten juhlimme hänen syntymäpäiväänsä, ja se oli riemukas juhla viiden lapsen, 19 lapsenlapsen ja 31 lapsenlapsenlapsen sekä ystävien ja sukulaisten seurassa. Nyt kun lähtö tuli äkisti, olin onnekas ja siunattu, etten kuoleman sattuessa ollut vaalikiertueella jossain Rovaniemellä. Sain viettää koko päivän äidin kanssa. Ja hän sai valkovuokkonsa. Lauloimme, halasimme, siunasimme häntä ja kerroimme kuinka ihana äiti hän on ollut. Viimeisen henkäyksen hän henkäisi samalla hetkellä kun luin ääneen Saarnaajan kirjasta kohtaa:&nbsp;<em>&rdquo;Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.&rdquo;</em></p><p>Pari vuotta sitten sairastamani syöpä osui elämänvaiheeseen, jossa oman äitini muisti oli juuri alkanut jyrkästi heiketä. Yhdeksänkymmentäseitsemänvuotiaaksi saakka hän oli aivan skarppi, luki lehdet ja seurasi politiikkaakin, muisti kaikkien lastenlastensa merkkipäivät ja hallitsi alati kasvavan lastenlastenlastensa lukumäärän ja nimet. Hän jaksoi hämmästyttää myös elämänilollaan ja huumorintajullaan. Iloinen asenne säilyi yhä mutta enää hän ei jaksanut kantaa muistissaan viime aikojen tapahtumia. Siitä seurasi&nbsp;<em>Päivä murmelina</em>&nbsp;-kohtauksia: äiti oli melkoisessa aikasilmukassa, kun hän uudelleen ja uudelleen suri myötätuntoisesti syöpääni, aivan kuin olisi kuullut siitä ensimmäisen kerran. En siitä olisi aina jaksanut kertoakaan, mutta totta kai piti selittää, miksi esimerkiksi pääni on kalju. Ja toisaalta, sainhan kokea, miten pohjattoman empaattinen hän kuopustaan kohtaan on. Tulin totisesti lohdutetuksi.&nbsp;</p><p>Ennen äidin muistin heikentymistä en ollut tiedostanut, että edelleen, aikuisena naisena, soitan aivan tietynlaiset puhelut vain äidilleni: esimerkiksi kipeänä haluan hieman marista ja ruikuttaa saadakseni lohdutusta. Kun se ei enää ollutkaan niin helppoa kuin ennen, mietin, kenelle nyt soitan ne puhelut. Kysyin isosiskoltani, voisiko hän ottaa sen roolin. Saanko välillä marista hänelle? Onneksi se järjestyi.&nbsp;</p><p>Äitini asui loppuun asti samassa talossa, johon minä muutin ollessani seitsemän, kun talo vuonna 1966 valmistui. Kun ekaluokkalaisena menin kouluun, äiti heilutti ikkunassa niin kauan, kunnes katosin näköpiiristä. Käännyin aina katsomaan ja varmistamaan, eikä hän koskaan lähtenyt ikkunan luota pois liian aikaisin. Hän ei milloinkaan lopettanut tätä tapaa, vaikka vuodet kuluivat ja kasvoin. Elämäni tärkein ikkuna.&nbsp;</p><p>Viisi vuotta sitten järjestimme tapaamisen, jossa taloyhtiömme leikkivä lapsiporukka lähes 50 vuoden takaa kokoontui yhteen. Olimme saman pihan samoilla leikkipaikoilla, juoksentelimme talon kellarissa ja muistelimme, kuinka pelottavia ne pitkät kellarikäytävät silloin olivat olleet. Keinuimme samassa keinussa, roikuimme mattotelineellä, hypimme kuminauhatvistillä ja hyppynaruilla, söimme tutulla vanhalla grillipaikalla herkkuja ja muistelimme menneitä. Olin varautunut tapaamiseen myös varaamalla evääksi 1960- ja 1970-luvun tuttuja karkkeja: Fazerin parhaita, Pihlajanmarjaa, Omareita, Geishaa, Famia, Fazerinaa. Mukana oli myös tuon ajan aikuisia, silloin elämänsä keväässä lapsia saaden, nyt harmaantuneina ja joku keppiin tukeutuen.&nbsp;</p><p>Huimasi käsittää, kuinka lyhyt elämä on. Kohta tämä kaikki on ohi.&nbsp;</p><p>Äitini seuraili menoa ikkunasta. Oli sykähdyttävää saada vielä huutaa menneen ajan klassikkohuuto: Äiti tuu ikkunaan. Sieltä hän tuli, 95-vuotias ihana nainen, heiluttamaan meille pihan &rdquo;lapsille&rdquo;. Ja niin kuin ennenkin, hän heitti meille vähän namia.</p><p>Tapaamisen jälkeen tuntui kummallisen hyvältä. Muistoja tulvi lisää, palasia asettui paikoilleen ja ymmärsin taas enemmän sitä, kuka oikein olenkaan. Aktiivinen muisti ei lapsuuteen enää ehkä yltäisikään, mutta tutut tuoksut, leikit, laulut ja herkut hipaisevat jotakin sellaista, joka herättää ikävän ja jota tekisi mieli koskettaa. Lapsi minun sisälläni. Se, joka keräsi tunteita ja muistoja, iloja ja vaikutelmia osaamatta antaa niille nimeä. Silloin oivallan, että kaikki elämässä koettu on minussa jossain kerrostuneena. Kun siihen saa jonkinlaisen yhteyden, kokemus on eheyttävä.&nbsp;</p><p>Nyt minulla on hirveä ikävä.&nbsp;</p><p><em>Ps. Olin vapunpäivänä pitämässä Lahdessa Kokoomuksen&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2019/05/sininen-wappu/">Sinisen Wapun juhlapuheen</a>perinteisellä paikalla, Paasikiven patsaan suojissa. Sitä ennen poikkesin&nbsp;<a href="https://www.youtube.com/watch?v=e3iWS7W8Oe0">pikku haastattelussa</a>, ja minulle selvisi vähitellen, ettei se ole ihan vaatimaton foorumi: tubettajasiskokset&nbsp;<strong>Sofia</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Elina</strong>&nbsp;vetävät Suomen suosituinta lasten videoblogia.<a href="https://www.youtube.com/watch?v=e3iWS7W8Oe0">&nbsp;Videossa mainitsin meneväni katsomaan haastattelun jälkeen äitiä</a>. En tiennyt, että se olisi toiseksi viimeinen kerta.&nbsp;</em></p><p><em>Kirjoitus sisälsi katkelman kirjastani Kuolemaa nopeampi. Olen lauantaina 11.5. haastateltavana Akateemisessa kirjakaupassa kello 12.30 teosta koskien.</em></p><p><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/05/10/aiti/aiti4/" rel="attachment wp-att-2888"><img alt="" height="2048" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/05/%C3%A4iti4.jpg" width="2048" /></a></p><p><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/05/10/aiti/aiti3/" rel="attachment wp-att-2889"><img alt="" height="2048" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/05/%C3%A4iti3.jpg" width="2048" /></a></p><p><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/05/10/aiti/aiti5/" rel="attachment wp-att-2891"><img alt="" height="2048" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/05/%C3%A4iti5.jpg" width="2048" /></a><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/05/10/aiti/aiti6/" rel="attachment wp-att-2892"><img alt="" height="2048" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/05/%C3%A4iti6.jpg" width="2048" /></a><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/05/10/aiti/aiti7/" rel="attachment wp-att-2893"><img alt="" height="2048" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/05/%C3%A4iti7.jpg" width="2048" /></a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tästä tuli erilainen äitienpäivä. Yleensä teen aina saman: ajan Lahden Mukkulaan, menen metsään ja kerään ison kimpun valkovuokkoja. Äiti ei odota komeita tai kalliita kukkia, mutta tunnemuistoja hän rakastaa. Vuokkokimpun hento tuoksu palauttaa hetkessä meidät aikoihin vuosikymmenten taakse. Aamulla kerättiin kukat, äiti teeskenteli nukkuvaa, sitten laulettiin virsi Oi Jeesus siunaa äitiä, ja annettiin itse askarrellut äitienpäiväkortit, jotka hän kaikki huolella säilytti. Ja kohta hän nousi taas uurastamaan ja palvelemaan meitä. 

Äitini syntyi 4.4.1919 ja kuoli 5.5.2019, sadan vuoden, yhden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä. Kun hän, ison maalaistalon tytär, menetti oman äitinsä 19-vuotiaana, hänestä tuli yhtäkkiä talon emäntä. Lahjakkaan nuoren koulutushaaveet jäivät siihen. Kun 20 vuoden iässä alkoi talvisota, hänestä tuli käytännössä myös talon isäntä veljesten joutuessa rintamalle. Ei ihme, että äidillä oli kaksi lapsiaan koskevaa maallista toivetta: kun saisivat käydä koulua, kun saisivat elää rauhassa. 

Kuukausi sitten juhlimme hänen syntymäpäiväänsä, ja se oli riemukas juhla viiden lapsen, 19 lapsenlapsen ja 31 lapsenlapsenlapsen sekä ystävien ja sukulaisten seurassa. Nyt kun lähtö tuli äkisti, olin onnekas ja siunattu, etten kuoleman sattuessa ollut vaalikiertueella jossain Rovaniemellä. Sain viettää koko päivän äidin kanssa. Ja hän sai valkovuokkonsa. Lauloimme, halasimme, siunasimme häntä ja kerroimme kuinka ihana äiti hän on ollut. Viimeisen henkäyksen hän henkäisi samalla hetkellä kun luin ääneen Saarnaajan kirjasta kohtaa: ”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon. Tomu palaa maahan, josta se on tullut. Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.”

Pari vuotta sitten sairastamani syöpä osui elämänvaiheeseen, jossa oman äitini muisti oli juuri alkanut jyrkästi heiketä. Yhdeksänkymmentäseitsemänvuotiaaksi saakka hän oli aivan skarppi, luki lehdet ja seurasi politiikkaakin, muisti kaikkien lastenlastensa merkkipäivät ja hallitsi alati kasvavan lastenlastenlastensa lukumäärän ja nimet. Hän jaksoi hämmästyttää myös elämänilollaan ja huumorintajullaan. Iloinen asenne säilyi yhä mutta enää hän ei jaksanut kantaa muistissaan viime aikojen tapahtumia. Siitä seurasi Päivä murmelina -kohtauksia: äiti oli melkoisessa aikasilmukassa, kun hän uudelleen ja uudelleen suri myötätuntoisesti syöpääni, aivan kuin olisi kuullut siitä ensimmäisen kerran. En siitä olisi aina jaksanut kertoakaan, mutta totta kai piti selittää, miksi esimerkiksi pääni on kalju. Ja toisaalta, sainhan kokea, miten pohjattoman empaattinen hän kuopustaan kohtaan on. Tulin totisesti lohdutetuksi. 

Ennen äidin muistin heikentymistä en ollut tiedostanut, että edelleen, aikuisena naisena, soitan aivan tietynlaiset puhelut vain äidilleni: esimerkiksi kipeänä haluan hieman marista ja ruikuttaa saadakseni lohdutusta. Kun se ei enää ollutkaan niin helppoa kuin ennen, mietin, kenelle nyt soitan ne puhelut. Kysyin isosiskoltani, voisiko hän ottaa sen roolin. Saanko välillä marista hänelle? Onneksi se järjestyi. 

Äitini asui loppuun asti samassa talossa, johon minä muutin ollessani seitsemän, kun talo vuonna 1966 valmistui. Kun ekaluokkalaisena menin kouluun, äiti heilutti ikkunassa niin kauan, kunnes katosin näköpiiristä. Käännyin aina katsomaan ja varmistamaan, eikä hän koskaan lähtenyt ikkunan luota pois liian aikaisin. Hän ei milloinkaan lopettanut tätä tapaa, vaikka vuodet kuluivat ja kasvoin. Elämäni tärkein ikkuna. 

Viisi vuotta sitten järjestimme tapaamisen, jossa taloyhtiömme leikkivä lapsiporukka lähes 50 vuoden takaa kokoontui yhteen. Olimme saman pihan samoilla leikkipaikoilla, juoksentelimme talon kellarissa ja muistelimme, kuinka pelottavia ne pitkät kellarikäytävät silloin olivat olleet. Keinuimme samassa keinussa, roikuimme mattotelineellä, hypimme kuminauhatvistillä ja hyppynaruilla, söimme tutulla vanhalla grillipaikalla herkkuja ja muistelimme menneitä. Olin varautunut tapaamiseen myös varaamalla evääksi 1960- ja 1970-luvun tuttuja karkkeja: Fazerin parhaita, Pihlajanmarjaa, Omareita, Geishaa, Famia, Fazerinaa. Mukana oli myös tuon ajan aikuisia, silloin elämänsä keväässä lapsia saaden, nyt harmaantuneina ja joku keppiin tukeutuen. 

Huimasi käsittää, kuinka lyhyt elämä on. Kohta tämä kaikki on ohi. 

Äitini seuraili menoa ikkunasta. Oli sykähdyttävää saada vielä huutaa menneen ajan klassikkohuuto: Äiti tuu ikkunaan. Sieltä hän tuli, 95-vuotias ihana nainen, heiluttamaan meille pihan ”lapsille”. Ja niin kuin ennenkin, hän heitti meille vähän namia.

Tapaamisen jälkeen tuntui kummallisen hyvältä. Muistoja tulvi lisää, palasia asettui paikoilleen ja ymmärsin taas enemmän sitä, kuka oikein olenkaan. Aktiivinen muisti ei lapsuuteen enää ehkä yltäisikään, mutta tutut tuoksut, leikit, laulut ja herkut hipaisevat jotakin sellaista, joka herättää ikävän ja jota tekisi mieli koskettaa. Lapsi minun sisälläni. Se, joka keräsi tunteita ja muistoja, iloja ja vaikutelmia osaamatta antaa niille nimeä. Silloin oivallan, että kaikki elämässä koettu on minussa jossain kerrostuneena. Kun siihen saa jonkinlaisen yhteyden, kokemus on eheyttävä. 

Nyt minulla on hirveä ikävä. 

Ps. Olin vapunpäivänä pitämässä Lahdessa Kokoomuksen Sinisen Wapun juhlapuheenperinteisellä paikalla, Paasikiven patsaan suojissa. Sitä ennen poikkesin pikku haastattelussa, ja minulle selvisi vähitellen, ettei se ole ihan vaatimaton foorumi: tubettajasiskokset Sofia ja Elina vetävät Suomen suosituinta lasten videoblogia. Videossa mainitsin meneväni katsomaan haastattelun jälkeen äitiä. En tiennyt, että se olisi toiseksi viimeinen kerta. 

Kirjoitus sisälsi katkelman kirjastani Kuolemaa nopeampi. Olen lauantaina 11.5. haastateltavana Akateemisessa kirjakaupassa kello 12.30 teosta koskien.

]]>
3 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275795-aiti#comments Fri, 10 May 2019 14:16:19 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275795-aiti
Lantadilemma http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275686-lantadilemma <p>Lontoon kaupunginisistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan kasvava liikenne aiheutti 1800-luvun lopulla heissä suurta huolta. Hevosvetoisia takseja oli metropolissa 11000, lisäksi hevosten vetämiä busseja ja jopa raitiovaunuja. Alettiin huolestua liikenteen nopean kasvun pysäyttävän koko liikenteen. Koska yksi hevonen tuotti päivässä noin 6-12 kiloa lantaa, laskeskeltiin, että pian kaupungissa kahlataan hevosjätöksissä polvia myöten, jopa enemmän. Tarinan mukaan London Timesissä ilmestyi 1894 artikkeli, jossa arvioitiin, että vuoteen 1950 mennessä kaupungin katuja peittää vajaan kolmen metrin lantakerros. Suurta hevosenlantadilemmaa &ndash; paitsi esteettistä ongelmaa, myös haju-, terveys- ja hygieniahaittaa &ndash; pohdittiin jopa New Yorkissa pidetyssä ensimmäisessä kaupunkisuunnittelukonferenssissa vuonna 1898, tuloksetta. Tulevaisuus näytti ongelmalliselta; sen ratkaisivat vasta uudenlaiset hevosvoimat uudenlaisine ongelmineen.&nbsp;</p><p>Kertomus on todennäköisesti urbaani legenda ja väritetty mikromyytti, mutta se lannoittaa mielikuvitustamme parilla tärkeällä huomiolla: maailma ei ole valmis. Ennustaminen ekstrapoloimalla &ndash; eli olettamalla, että tulevaisuus jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti &ndash; on riskialtista, koska se ei ota teknologisia vallankumouksia ja ihmismielen luovuutta huomioon.&nbsp;</p><p>Tästä on kyse mitä suurimmassa määrin nytkin. Ihmiskunta on kekseliäs: me voimme keksiä ratkaisuja ongelmiin. Liian usein tuntuu kuitenkin siltä, että politiikassa kehitellään ongelmia ratkaisuihin.&nbsp;</p><p>Tein aikoinani filosofiset opinnäytteeni tekniikan filosofiasta. Tutkin teknologian kehitystä, syitä ja taustoja. Tuo historia opettaa, että ensin kehitetään uusi, ja sitten vanha poistuu. Teknologian aito kehitys noudattaa aina tätä kaavaa, ja kieltäminen ei johda kestäviin ratkaisuihin.</p><p>Yksi vaalikoneissa toistuva kysymys on, pitäisikö polttomoottorit kieltää EU:n autoista vuoteen 2030 mennessä. No ei pidä! Ne häviävät kyllä, jos vaihtoehto on fiksumpi. Toistaiseksi sähköauto ei ole mikään ympäristön pelastaja. Sen valmistaminen vie enemmän noin kolmanneksen enemmän energiaa kuin tavallisen henkilöauton tekeminen. Toisekseen nykyiseen tekniikkaan perustuva akusto pitää vaihtaa auton käyttöiän aikana kerran, ja tämä taas lisää litiumin ja koboltin kaivamisen myötä ympäristöongelmia. Olennainen on myös kysymys sähköntuotantomuodosta: kuinka puhdasta se on. Maissa, joissa sähköntuotannon päästöt ovat korkeat kilowattituntia kohden, kuten Kiina ja Intia tai meillä EU:ssa esim. Saksa ja Puola, sähköauton ympäristöhyöty on kyseenalainen. Tärkeää on katsoa koko energiapalettia ja elinkaarta.&nbsp;</p><p>En yllättynyt uutista, jonka mukaan&nbsp;<a href="https://www.iltalehti.fi/autouutiset/a/b6d10e5d-4787-4975-995a-b148d3e177bd?fbclid=IwAR3MMW5-vXfHbyB5VdOpAiRZiIGE7LJrUCSEgn00QMGCcoM6R6_oqiYuppg">diesel-autolla voi ajaa vähäpäästöisemmin kuin sähköautolla</a>. Tässä uutisessa on myös toinen hyvä elementti: uusiutuva diesel on suomalainen innovaatio. Siinä lanta ja jäte pääsee taas oikeuksiinsa. Toki sen volyymi on vähäinen, eikä se ihan riitä ratkaisuksi maailman noin miljardille autolle.&nbsp;</p><p><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2018/10/26/ilmastopolitiikan-hokemia/">Sähköautojen näkymät olisivat paremmat, jos niillä olisi sähköverkosta riippumaton käyttövoimaratkaisu. Nykyiset verkosta ladattavat sähköautot eivät ole kestävä ratkaisu.</a>Sähköautojen riippuvuus sähköverkon luotettavuudesta on huoltovarmuusongelma. Virtausakkua pidetään yhtenä mahdollisuutena. Menetelmä, jossa akkuun ladataan eri nesteitä, voisi täyttää huoltovarmuusvaatimukset, mutta se ei ole suinkaan valmis ratkaisu. Pitää siis vielä kehitellä oikeasti hyvää vaihtoehtoa, eikä teeskennellä, että se olisi jo käsissä.&nbsp;</p><p>Nyt täytyy vain toivoa, että syntymässä oleva hallitus tarkistaa ilmastopolitiikan keinovalikoimaansa tosiasioiden valossa ja karttaa trendihuumaa. Samaa asiallisuutta on tietenkin tarkoitus noudattaa europolitiikan puolella.</p><p>Kuten huomaatte, olen ehdolla eurovaaleissa. Huomaatte ehkä myös, etten näy isosti tuolla maanteillä, mutta somessa sitäkin enemmän. Kampanjabudjettini on vaatimaton, mutta viestini ei ole. En yritä ostaa huomiotanne rahalla vaan hyvillä argumenteilla.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Lontoon kaupunginisistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan kasvava liikenne aiheutti 1800-luvun lopulla heissä suurta huolta. Hevosvetoisia takseja oli metropolissa 11000, lisäksi hevosten vetämiä busseja ja jopa raitiovaunuja. Alettiin huolestua liikenteen nopean kasvun pysäyttävän koko liikenteen. Koska yksi hevonen tuotti päivässä noin 6-12 kiloa lantaa, laskeskeltiin, että pian kaupungissa kahlataan hevosjätöksissä polvia myöten, jopa enemmän. Tarinan mukaan London Timesissä ilmestyi 1894 artikkeli, jossa arvioitiin, että vuoteen 1950 mennessä kaupungin katuja peittää vajaan kolmen metrin lantakerros. Suurta hevosenlantadilemmaa – paitsi esteettistä ongelmaa, myös haju-, terveys- ja hygieniahaittaa – pohdittiin jopa New Yorkissa pidetyssä ensimmäisessä kaupunkisuunnittelukonferenssissa vuonna 1898, tuloksetta. Tulevaisuus näytti ongelmalliselta; sen ratkaisivat vasta uudenlaiset hevosvoimat uudenlaisine ongelmineen. 

Kertomus on todennäköisesti urbaani legenda ja väritetty mikromyytti, mutta se lannoittaa mielikuvitustamme parilla tärkeällä huomiolla: maailma ei ole valmis. Ennustaminen ekstrapoloimalla – eli olettamalla, että tulevaisuus jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti – on riskialtista, koska se ei ota teknologisia vallankumouksia ja ihmismielen luovuutta huomioon. 

Tästä on kyse mitä suurimmassa määrin nytkin. Ihmiskunta on kekseliäs: me voimme keksiä ratkaisuja ongelmiin. Liian usein tuntuu kuitenkin siltä, että politiikassa kehitellään ongelmia ratkaisuihin. 

Tein aikoinani filosofiset opinnäytteeni tekniikan filosofiasta. Tutkin teknologian kehitystä, syitä ja taustoja. Tuo historia opettaa, että ensin kehitetään uusi, ja sitten vanha poistuu. Teknologian aito kehitys noudattaa aina tätä kaavaa, ja kieltäminen ei johda kestäviin ratkaisuihin.

Yksi vaalikoneissa toistuva kysymys on, pitäisikö polttomoottorit kieltää EU:n autoista vuoteen 2030 mennessä. No ei pidä! Ne häviävät kyllä, jos vaihtoehto on fiksumpi. Toistaiseksi sähköauto ei ole mikään ympäristön pelastaja. Sen valmistaminen vie enemmän noin kolmanneksen enemmän energiaa kuin tavallisen henkilöauton tekeminen. Toisekseen nykyiseen tekniikkaan perustuva akusto pitää vaihtaa auton käyttöiän aikana kerran, ja tämä taas lisää litiumin ja koboltin kaivamisen myötä ympäristöongelmia. Olennainen on myös kysymys sähköntuotantomuodosta: kuinka puhdasta se on. Maissa, joissa sähköntuotannon päästöt ovat korkeat kilowattituntia kohden, kuten Kiina ja Intia tai meillä EU:ssa esim. Saksa ja Puola, sähköauton ympäristöhyöty on kyseenalainen. Tärkeää on katsoa koko energiapalettia ja elinkaarta. 

En yllättynyt uutista, jonka mukaan diesel-autolla voi ajaa vähäpäästöisemmin kuin sähköautolla. Tässä uutisessa on myös toinen hyvä elementti: uusiutuva diesel on suomalainen innovaatio. Siinä lanta ja jäte pääsee taas oikeuksiinsa. Toki sen volyymi on vähäinen, eikä se ihan riitä ratkaisuksi maailman noin miljardille autolle. 

Sähköautojen näkymät olisivat paremmat, jos niillä olisi sähköverkosta riippumaton käyttövoimaratkaisu. Nykyiset verkosta ladattavat sähköautot eivät ole kestävä ratkaisu.Sähköautojen riippuvuus sähköverkon luotettavuudesta on huoltovarmuusongelma. Virtausakkua pidetään yhtenä mahdollisuutena. Menetelmä, jossa akkuun ladataan eri nesteitä, voisi täyttää huoltovarmuusvaatimukset, mutta se ei ole suinkaan valmis ratkaisu. Pitää siis vielä kehitellä oikeasti hyvää vaihtoehtoa, eikä teeskennellä, että se olisi jo käsissä. 

Nyt täytyy vain toivoa, että syntymässä oleva hallitus tarkistaa ilmastopolitiikan keinovalikoimaansa tosiasioiden valossa ja karttaa trendihuumaa. Samaa asiallisuutta on tietenkin tarkoitus noudattaa europolitiikan puolella.

Kuten huomaatte, olen ehdolla eurovaaleissa. Huomaatte ehkä myös, etten näy isosti tuolla maanteillä, mutta somessa sitäkin enemmän. Kampanjabudjettini on vaatimaton, mutta viestini ei ole. En yritä ostaa huomiotanne rahalla vaan hyvillä argumenteilla.

]]>
24 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275686-lantadilemma#comments Wed, 08 May 2019 16:16:10 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275686-lantadilemma
Populismi törmää todellisuuteen http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275280-populismi-tormaa-todellisuuteen <p>J</p><p>Jess! Hyviä uutisia. Koko kevät on puhuttu ilmastopolitiikkaa, ja nyt alkaa tapahtua.&nbsp;</p><p>Kohta Olkiluoto kolmonen jauhaa sähköä, ja tuolta yhdeltä vaivaiselta pikku saarelta tulee kolmannes Suomen sähköstä, ja samalla saarella hallitaan myös polttoaineen loppusijoitus. Me olemme hyviä täällä pohjan perukoilla.&nbsp;</p><p>Se on Suomen suurin yksittäinen ilmastoteko. Päästötöntä energiaa ja ilmanlaadultaan puhdasta. Ei mitään syöttötariffein tuettua nappikauppaa, jossa varavoima nollaa saavutettua ilmastohyötyä, niin kuin tuulivoimassa on valitettavan usein käynyt, ja josta energiantuotannon päästöjään kasvattanut Saksa on tullut tunnetuksi.&nbsp;</p><p>Mutta kyllä sitä vastustettiin! Tiedätte ketkä.&nbsp;</p><p>Hei, otetaan toinen hyvä uutinen. Metsä-Group kaavailee&nbsp;<a href="https://www.hs.fi/paivanlehti/27042019/art-2000006084740.html">maailman edistyksellisintä sellutehdasta Kemiin</a>. Vanha tehdas korvattaisiin kokonaan uudella. Lähes 3000 ihmistä pohjoisessa saisi töitä. Logistiikka olisi kunnossa. Kasvunäkymät avautuisivat monenlaisille biotuotteille ja tulevaisuuden puutuotteiden hautomoille.</p><p>Mutta sitä vastustetaan! Tiedätte ketkä. Ne jotka eivät näe metsää puulta.&nbsp;</p><p>Tuo vanha suomalainen sanonta yritti vihjata, että kokonaisuus ja iso kuva kannattaisi ottaa huomioon.&nbsp;</p><p>Toivottavasti tämä panee mietteliääksi ne, jotka luulivat, että vihreällä politiikalla pelastetaan ilmasto. Juuri sitä sillä poliitikalla ei tehdä. Sillä poseerataan, moralisoidaan ja hyvesignaloidaan, mutta jos ehdotat tehokkaita teknologiaan perustuvia keinoja päästöjen leikkaamiseksi, pilaat moraalileikin. Ei tämä niin helppoa saa olla.&nbsp;</p><p>Sanotaan se sitten cityvihreän kielellä. Sama kuin tuhannet dieselbussit vaihdettaisiin tuhansiin kaasu- tai sähköbusseihin. Ja jostain syystä ei vain saisi.&nbsp;</p><p>Kuten ympäristönsuojelun emeritusprofessori&nbsp;<strong>Pekka Kauppi</strong>&nbsp;toi esiin,&nbsp;<a href="https://www.hs.fi/paivanlehti/28042019/art-2000006086256.html">hanke tietää parempaa ilmastopolitiikkaa.</a>&nbsp;Uudet tehtaat tuottaisivat valtakunnan verkkoon uusiutuvaa sähköä arviolta kaksi kertaa enemmän kuin Imatrankoski, jossa toimii maamme suurin vesivoimalaitos. Tehtaiden tuotteet auttavat korvaamaan muovia ja muita valmisteita, joiden tekemiseen tarvitaan fossiilisia energiavaroja. Uusien tehtaiden modernit tuotteet ottavat maailmanmarkkinoilla tilaa vanhanaikaiselta ja saastuttavalta tuotannolta. Puun alkuperä voidaan tietää ja varmistaa kestävästi käytetyksi.&nbsp;</p><p>Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja&nbsp;<strong>Krista Mikkonen</strong>&nbsp;<a href="https://www.vihreat.fi/artikkeli/2019/04/krista-mikkonen-ilmastopolitiikan-tulee-asettaa-raamit-taloudelle">totesi yksikantaan, että &ldquo;hakkuiden lisääminen ei ole kestävää</a>&nbsp;&ndash; ei luonnon monimuotoisuuden eikä ilmaston näkökulmasta.&rdquo; Mikkosen mukaan &ldquo;metsäteollisuudella ei ole erioikeutta olla välittämättä ilmastonmuutoksen torjunnasta&rdquo;.&nbsp;</p><p>Tämä oli ehkä kaikkein röyhkeintä.&nbsp;</p><p>Mikkosen näkemys on erikoinen siinä valossa, että juuri metsäteollisuus on ollut ilmastotalkoissa yksi parhaista ja esimerkiksi energiatehokkaan, ilmastoystävällisen kaukolämmön mahdollistajana kylmässä Suomessa tehnyt merkittäviä ilmastotekoja jo vuosikymmeniä. Uusien investointien myötä se yhä vain vähentää ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. Samoin kestävässä, ympäristöjärjestöjen näkemysten mukaan sertifioidussa metsänhoidossa metsäteollisuus on ollut keskeinen veturi.&nbsp;</p><p>Tätä on kun vihreä populismi törmää todellisuuteen. Köyhyystutkijan pian johtama puolue venkoilee puhtaita työpaikkoja vastaan, koska se ei sovi tanssiaskeleisiin.&nbsp;</p><p>Tämän vuoksi olen itse ajanut sellaista ilmastopolitiikkaa, joka ei juuttuisi yksittäisen maan päästöihin vaan jonka pohjana olisivat päästöt tuotantotonnia kohti. Vain puhtaimman tuotannon suosimisella olisi globaalia merkitystä, ei sillä missä päästöjen leikkaus tapahtuu. Jos Suomi tekee maailman puhtainta terästä ja maailman puhtainta sellua, se tekee juuri niin kuin pitääkin, ja siitä ei pitäisi syytellä.&nbsp;</p><p>Iloista ja aurinkoista Vappua!</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> J

Jess! Hyviä uutisia. Koko kevät on puhuttu ilmastopolitiikkaa, ja nyt alkaa tapahtua. 

Kohta Olkiluoto kolmonen jauhaa sähköä, ja tuolta yhdeltä vaivaiselta pikku saarelta tulee kolmannes Suomen sähköstä, ja samalla saarella hallitaan myös polttoaineen loppusijoitus. Me olemme hyviä täällä pohjan perukoilla. 

Se on Suomen suurin yksittäinen ilmastoteko. Päästötöntä energiaa ja ilmanlaadultaan puhdasta. Ei mitään syöttötariffein tuettua nappikauppaa, jossa varavoima nollaa saavutettua ilmastohyötyä, niin kuin tuulivoimassa on valitettavan usein käynyt, ja josta energiantuotannon päästöjään kasvattanut Saksa on tullut tunnetuksi. 

Mutta kyllä sitä vastustettiin! Tiedätte ketkä. 

Hei, otetaan toinen hyvä uutinen. Metsä-Group kaavailee maailman edistyksellisintä sellutehdasta Kemiin. Vanha tehdas korvattaisiin kokonaan uudella. Lähes 3000 ihmistä pohjoisessa saisi töitä. Logistiikka olisi kunnossa. Kasvunäkymät avautuisivat monenlaisille biotuotteille ja tulevaisuuden puutuotteiden hautomoille.

Mutta sitä vastustetaan! Tiedätte ketkä. Ne jotka eivät näe metsää puulta. 

Tuo vanha suomalainen sanonta yritti vihjata, että kokonaisuus ja iso kuva kannattaisi ottaa huomioon. 

Toivottavasti tämä panee mietteliääksi ne, jotka luulivat, että vihreällä politiikalla pelastetaan ilmasto. Juuri sitä sillä poliitikalla ei tehdä. Sillä poseerataan, moralisoidaan ja hyvesignaloidaan, mutta jos ehdotat tehokkaita teknologiaan perustuvia keinoja päästöjen leikkaamiseksi, pilaat moraalileikin. Ei tämä niin helppoa saa olla. 

Sanotaan se sitten cityvihreän kielellä. Sama kuin tuhannet dieselbussit vaihdettaisiin tuhansiin kaasu- tai sähköbusseihin. Ja jostain syystä ei vain saisi. 

Kuten ympäristönsuojelun emeritusprofessori Pekka Kauppi toi esiin, hanke tietää parempaa ilmastopolitiikkaa. Uudet tehtaat tuottaisivat valtakunnan verkkoon uusiutuvaa sähköä arviolta kaksi kertaa enemmän kuin Imatrankoski, jossa toimii maamme suurin vesivoimalaitos. Tehtaiden tuotteet auttavat korvaamaan muovia ja muita valmisteita, joiden tekemiseen tarvitaan fossiilisia energiavaroja. Uusien tehtaiden modernit tuotteet ottavat maailmanmarkkinoilla tilaa vanhanaikaiselta ja saastuttavalta tuotannolta. Puun alkuperä voidaan tietää ja varmistaa kestävästi käytetyksi. 

Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Krista Mikkonen totesi yksikantaan, että “hakkuiden lisääminen ei ole kestävää – ei luonnon monimuotoisuuden eikä ilmaston näkökulmasta.” Mikkosen mukaan “metsäteollisuudella ei ole erioikeutta olla välittämättä ilmastonmuutoksen torjunnasta”. 

Tämä oli ehkä kaikkein röyhkeintä. 

Mikkosen näkemys on erikoinen siinä valossa, että juuri metsäteollisuus on ollut ilmastotalkoissa yksi parhaista ja esimerkiksi energiatehokkaan, ilmastoystävällisen kaukolämmön mahdollistajana kylmässä Suomessa tehnyt merkittäviä ilmastotekoja jo vuosikymmeniä. Uusien investointien myötä se yhä vain vähentää ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia. Samoin kestävässä, ympäristöjärjestöjen näkemysten mukaan sertifioidussa metsänhoidossa metsäteollisuus on ollut keskeinen veturi. 

Tätä on kun vihreä populismi törmää todellisuuteen. Köyhyystutkijan pian johtama puolue venkoilee puhtaita työpaikkoja vastaan, koska se ei sovi tanssiaskeleisiin. 

Tämän vuoksi olen itse ajanut sellaista ilmastopolitiikkaa, joka ei juuttuisi yksittäisen maan päästöihin vaan jonka pohjana olisivat päästöt tuotantotonnia kohti. Vain puhtaimman tuotannon suosimisella olisi globaalia merkitystä, ei sillä missä päästöjen leikkaus tapahtuu. Jos Suomi tekee maailman puhtainta terästä ja maailman puhtainta sellua, se tekee juuri niin kuin pitääkin, ja siitä ei pitäisi syytellä. 

Iloista ja aurinkoista Vappua!

]]>
37 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275280-populismi-tormaa-todellisuuteen#comments Ilmastopolitiikka Populismi Vihreät Tue, 30 Apr 2019 11:49:43 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275280-populismi-tormaa-todellisuuteen
Kuolemaa nopeampi http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275137-kuolemaa-nopeampi <p><em>Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi julkaisen nimikkoluvun kirjastani&nbsp;<strong>Kuolemaa nopeampi &ndash; lähikuvia elämästä</strong>, Tammi 2019. Rakkaan isäni (1921-2002) muistoksi, hänen, jonka lempilauluja oli Veteraanin iltahuuto.</em></p><p>Syksyn sädehoitojaksolle osui Tuntemattoman sotilaan ensi-ilta. Osasin odottaa elokuvalta paljon, sillä olin saanut seurata sivusta kunnianhimoista tuotantoprosessia: tyttäreni Raakel työskenteli elokuvan roolittajana, tai kuten hän asian ilmaisi, leffan henkilökemistinä. Toinen erityisintressi oli lapsenlapseni Sointu vilahtelemassa Antti Rokan tyttären roolissa. Varsinaiset odotukset liittyivät kuitenkin isääni. Jotenkin uskoin, että tämän elokuvan kautta pääsisin näkemään ja käsittämään hänen maailmaansa &ndash; enkä luullakseni pettynyt. Ja jos kolmen tunnin ryske oli aisteille liikaa, uupunut katsoja alkoi aavistella, mitä se olikaan ollut heille, jotka joutuivat kestämään samaa kuukausia ja vuosia.&nbsp;</p><p>Elokuva oli hieno, aivan ylivoimaisen vaikuttava verrattuna muihin Tuntemattoman versioihin, vaikka Laineen versiota rakastinkin. Olin lukenut kirjan huolellisesti ja valmistautunut elämykseen. Mikä etuoikeus, että sain nähdä nämä tulkinnat Koskelasta, Rokasta, Vanhalasta, Hietasesta, Lahtisesta ja vaikkapa Sarastiestä. Siinä tulikin luetelluksi muutama huippusuoritus: kiitos Jussi Vatanen, Eero Aho, Hannes Suominen, Aku Hirviniemi, Joonas Saartamo, Matti Ristinen &ndash; ja tietenkin Aku Louhimies.</p><p>Ja kuten varmaan moni suomalainen, minäkin haikailin, kunpa olisin saanut katsella sitä isäni kanssa, hänen kättään puristaen. Nyt ymmärtäisin niin paljon enemmän siitä, mitä hän oli kokenut rintamalla. Veteraanin iltahuuto oli hänen kohdallaan kuitenkin jo käynyt.&nbsp;</p><p>Isäni palveli sotamiehenä jatkosodassa viidennessä jalkaväkirykmentissä: saappaiden alla tömisivät Häsälä, Ihantala, Tali, Villavaara, Patojärvi, Suoju, Suunu, Kontupohja, Maaselkä, Muolaanjärvi, Leipäsuo, Kämärä ja Pyöräsaari. Hän haavoittui Talissa 20-vuotiaana siloposkena, mutta kotiutettiin vasta sodan päätyttyä kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä. Mikä lapsi! Hän ei puhunut kokemuksistaan paljoa, mutta olin kuullut, että haavoittumisen muisto oli ollut varsin traumaattinen: pommituksessa tajunsa menettänyttä oli luultu kuolleeksi ja siirretty ruumisvarastoon, jossa hän heräsi yksin ruumiskasassa.&nbsp;</p><p>Vaikka lapsuuteni oli kulunut hänen tuijottaessaan sisäänpäin sotamuistojaan, saimme myöhemmin syvän yhteyden toisiimme. Miten sinne päästiin?</p><p>Jokainen tyttö maailmassa ansaitsisi sen tunteen, että saa olla isän pikku prinsessa. Jos sitä onnea ei koe, luultavasti velkoo sitä ympäristöltään, ennen kuin tajuaa mistä kiikastaa. Minä ymmärsin sen vasta vuosikymmenten päästä.</p><p>Kun murrosikäisenä kuuntelin ystävieni purkauksia vanhemmistaan, tajusin, että joillakin heistä on hyvät välit isäänsä, joillakin riitaiset, mutta heillä on sentään suhde. Minulla oli kyllä isä, vieläpä varsin komea, mutta havahduin tuohon aikaan, ettei meillä ollut mitään todellista suhdetta toisiimme. Emme juuri koskaan keskustelleet, saati että olisimme halailleet. Vein poissaololappuja ja koulutodistuksia hänen allekirjoitettavakseen, hän pisti nimensä alle, ja siinä se sitten olikin. Tiesin, että hän oli musikaalisista ja hyvin puetuista lapsistaan erittäin ylpeä. Kuulin hänen retostelevan lahjakkuudestamme ja koulutodistuksistamme sotakaverilleen, muuten en olisi sitä tiennytkään. Olin kyllä pienempänä istunut monesti hänen sylissään, mutta se tapahtui vain täyteen ahdetussa pikkuautossa, Simca tonnissa, jonne 7-henkinen perheemme itsensä 1960-luvulla survoi. Vanhin veli ajoi, minä istuin ujona isän sylissä etupenkillä, äiti ja siskot ja toinen veli takapenkillä. Tuntui, että minua 13 ja 10 vuotta vanhemmissa isoveljissäni oli paljon enemmän isää kuin omassa isässäni. Heidän sylissään keikuin ja niskassaan roikuin, heiltä sain kannustuksen, hellyyden ja rohkaisun.&nbsp;</p><p>Aloin ihmetellä asiaa. Rakastinko isääni? Kyllä varmaan, mutta en osannut rikkoa sitä puhumattomuuden kehää, joka häntä kotona ympäröi. En ollut ennen huomannut ison perheen iloisen melun keskellä, että isähän on aina hiljaa. Isä asui kyllä meillä, mutta mikään perheenjäsen hän ei ollut. Olin pitänyt sitä normaalina, ja nyt se alkoi vaivata.&nbsp;</p><p>Muistan erään lauantai-illan. Olin viisitoista tai kuusitoista. Saunan jälkeen isä istui tapansa mukaan olohuoneessa hämärässä valossa, kuunnellen radiosta lauantain toivottuja, kai muistojaan taas tuijotellen. Omassa huoneessani olin polvillani: Jumala, auta minua, että uskaltaisin lähestyä häntä. Anna jokin keino. Jos isä nyt kuolisi, olisi kauheaa, ettei hän koskaan tiennyt, että oli minulle rakas.&nbsp;</p><p>Sitten tajusin, ettei mitään keinoa ole. Ehdottomasti ei ole mitään luontevaa tapaa, ei mitään aasinsiltaa. Jos haluan sanoa hänelle, että rakastan häntä, minun on suostuttava siihen, että se on outoa, kömpelöä ja naurettavaa. Jos odottaisin sopivaa hetkeä, saisin odottaa vuosikaudet.&nbsp;</p><p>Niin tein elämäni rohkeimman eleen. Menin olohuoneeseen seisomaan hänen eteensä. Sanoin: Isä, minulla on sinulle asiaa. Minä rakastan sinua. Isä hätkähti: Häh? Eija, mitä sanoit? Tein sen uudelleen ääni vapisten: Isä, rakastan sinua. Hän vastasi hämmentyneenä jotakin sellaista, että niinhän hänkin &ndash; mutta en enää jäänyt siihen kuuntelemaan: pakenin huoneeseeni ja itkin helpotuksesta. Nyt se on sanottu.&nbsp;</p><p>Jokin muuttui vähitellen. Meillä oli salaisuus. Katsoimme välillä toisiamme silmiin. Oli kuin niistä pienistä eleistä olisi syntymässä silta, jota pitkin voimme pian kulkea. Opimme puhumaan, aloin kysellä kaikenlaista. Isä alkoi kertoa muistoja sodasta ja painajaisistaan, joita hän edelleen näki. Tavallisin oli tämä: venäläinen sotilas lähestyy pistin kädessään, mutta hän ei pääse mihinkään, jalat eivät vain liiku, hän huutaa, mutta suustakaan ei tule ääntä &ndash; ja hän herää hiestä märkänä. Silloin en tajunnut lainkaan, kuinka nuoren ihmisen sieluun nämä painajaiset oli vuosikymmeniksi istutettu.&nbsp;</p><p>Kun sain lapsia, niin paljon oli jo muuttunut. Nyt isä otti heitä syliin, kömpelösti tosin, vähän yritti mussuttaa ja lirkutella kuin lähes kuka tahansa isoisä. Rakastin sitä mitä näin. Ymmärsin, että saan vastaanottaa sen kaiken myös itselleni. Lapseni kautta hän rakastaa minua omalla ujolla ja kankealla tavallaan. Ja minä osaan ottaa sen vastaan niin, että pieni lapsi sisälläni uskoo sen.&nbsp;</p><p>Joskus oikein ihmettelen, miten pitkälle pääsimme puhumattomuuden maailmasta. Lopulta halasimme, juttelimme, vitsailimme. Minulla oli oikea isä! Katsoin elämääni uusin silmin, ja näin, että hän oli rakastanut minua koko ajan; vain yhteinen kieli ja uskallus oli puuttunut. Kun isäni sairastui vakavasti, hän soitti minulle ja itki puhelimessa. Itkimme kumpikin ääneen. Hän tunnusti, että ei tahtoisi kuolla. Hän haluaisi niin nähdä, miten me lapset elämme, mitä me teemme ja miten elämämme jatkuu. Hän sanoi, että rakasti minua.</p><p>Isäni sairastuessa olin liikkuvaa elämää elävä viikoittain matkusteleva meppi. Saattaisin helposti käyttää ilmausta kiireistä elämää, mutta on syytä olla sanoissa tarkka. Jos jotain elämäntapaa on kestänyt viisitoista vuotta, ei ole mahdollista, että koko sitä aikaa olisi leimannut kiire &ndash; sehän kertoisi huonosta elämänhallinnasta. Kiire on ajalle tehtyä väkivaltaa eikä suinkaan normaalitila.&nbsp;</p><p>Joka tapauksessa elämäni oli tiukasti aikataulutettu useaksi vuodeksi eteenpäin, eikä minulla ollut vapauksia olla erityisen spontaani. Otin raskaasti sen, etten muiden sisarusten tavoin kyennyt käymään sairaalassa katsomassa häntä riittävän usein. Tunsin syyllisyyttä asiasta, kunnes tajusin, ettei voi olla niin, etteikö rakkaus löytäisi tietään toisen luo. Rakkaus on luova ja kekseliäs voima, ja aina täytyy olla olemassa jokin keino osoittaa sitä. Innostuin, kun tiesin mitä tekisin. Kirjoittaisin hänelle kirjan! Päästäisin hänet katsomaan maailmaani niin läheltä kuin osaisin. Isäni rakasti intohimoisesti lukemista ja politiikkaa, ja jos kirjoittaisin hänelle omistetun kuvauksen meppivuosistani, se olisi hänen kannaltaan täysosuma. Ilman tuota oivallusta olisin tuskin mitään kirjoittanutkaan. Isä ilahtui ajatuksesta ja sanoi, ettei aio kuolla, ennen kuin on lukenut joka sanan. Hän oli niin ylpeä siitä, että kirja olisi omistettu hänelle.</p><p>Olen sitä kirjoittajatyyppiä, joka tarvitsee deadlinen, toimituspäällikön hönkimään niskaan ja jolle pakko on paras muusa. Ilman ulkopuolista painetta ja kunnon kalmanlinjaa en olisi saanut yhtään kolumnia aikaan. Nyt minulla varsinainen deadline olikin. Yritin olla nopeampi kuin lähestyvä kuolema. Kirjoitin kirjan muutamassa viikossa, ja luku kerrallaan lähetin siitä aina uusia printtejä isälle sisarusten tai äidin mukana, joskus vein itse. Hän nauroi ja itki, ja nautti lukemastaan, ja ehti kuin ehtikin lukea kaiken. Kun kirja ilmestyi, hän oli jo kuollut.</p><p>Minne hän meni? Läheisen ja rakkaan kuolema voi muuttaa maailmankuvaa pysyvästi. Näin kävi minulle. En enää näe elämistä ja kuolemista samalla tavalla kuin ennen. En väittele tästä kenenkään kanssa, koska se ei kiinnosta minua. Voin vain sanoa: koin vahvasti, ettei hän lakannut olemasta, vaan on mennyt pois horisontin taakse, jonne en itse vielä ylety näkemään. Päinvastoin tuntui hetkittäin, että hän on nyt elävämpi ja läsnäolevampi kuin oli koskaan ollut elämänsä aikana.&nbsp;</p><p><em>Kun vielä on aikaa, kuiskaa<br />se mitä ajattelet<br />se mitä koskaan ennen<br />tohtinut sanoa et.</em></p><p><em>Kun vielä on aikaa, kerro<br />mietteesi kätketyt<br />edessä kasvot nuo rakkaat<br />vielä kun ovat nyt.</em></p><p><em>Kun vielä on aikaa, anna<br />itsesi kokonaan.<br />Sanojen aarteita tuhlaa<br />viimeiseen pisaraan.<br />(Anna-Mari Kaskinen)</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kansallisen veteraanipäivän kunniaksi julkaisen nimikkoluvun kirjastani Kuolemaa nopeampi – lähikuvia elämästä, Tammi 2019. Rakkaan isäni (1921-2002) muistoksi, hänen, jonka lempilauluja oli Veteraanin iltahuuto.

Syksyn sädehoitojaksolle osui Tuntemattoman sotilaan ensi-ilta. Osasin odottaa elokuvalta paljon, sillä olin saanut seurata sivusta kunnianhimoista tuotantoprosessia: tyttäreni Raakel työskenteli elokuvan roolittajana, tai kuten hän asian ilmaisi, leffan henkilökemistinä. Toinen erityisintressi oli lapsenlapseni Sointu vilahtelemassa Antti Rokan tyttären roolissa. Varsinaiset odotukset liittyivät kuitenkin isääni. Jotenkin uskoin, että tämän elokuvan kautta pääsisin näkemään ja käsittämään hänen maailmaansa – enkä luullakseni pettynyt. Ja jos kolmen tunnin ryske oli aisteille liikaa, uupunut katsoja alkoi aavistella, mitä se olikaan ollut heille, jotka joutuivat kestämään samaa kuukausia ja vuosia. 

Elokuva oli hieno, aivan ylivoimaisen vaikuttava verrattuna muihin Tuntemattoman versioihin, vaikka Laineen versiota rakastinkin. Olin lukenut kirjan huolellisesti ja valmistautunut elämykseen. Mikä etuoikeus, että sain nähdä nämä tulkinnat Koskelasta, Rokasta, Vanhalasta, Hietasesta, Lahtisesta ja vaikkapa Sarastiestä. Siinä tulikin luetelluksi muutama huippusuoritus: kiitos Jussi Vatanen, Eero Aho, Hannes Suominen, Aku Hirviniemi, Joonas Saartamo, Matti Ristinen – ja tietenkin Aku Louhimies.

Ja kuten varmaan moni suomalainen, minäkin haikailin, kunpa olisin saanut katsella sitä isäni kanssa, hänen kättään puristaen. Nyt ymmärtäisin niin paljon enemmän siitä, mitä hän oli kokenut rintamalla. Veteraanin iltahuuto oli hänen kohdallaan kuitenkin jo käynyt. 

Isäni palveli sotamiehenä jatkosodassa viidennessä jalkaväkirykmentissä: saappaiden alla tömisivät Häsälä, Ihantala, Tali, Villavaara, Patojärvi, Suoju, Suunu, Kontupohja, Maaselkä, Muolaanjärvi, Leipäsuo, Kämärä ja Pyöräsaari. Hän haavoittui Talissa 20-vuotiaana siloposkena, mutta kotiutettiin vasta sodan päätyttyä kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä. Mikä lapsi! Hän ei puhunut kokemuksistaan paljoa, mutta olin kuullut, että haavoittumisen muisto oli ollut varsin traumaattinen: pommituksessa tajunsa menettänyttä oli luultu kuolleeksi ja siirretty ruumisvarastoon, jossa hän heräsi yksin ruumiskasassa. 

Vaikka lapsuuteni oli kulunut hänen tuijottaessaan sisäänpäin sotamuistojaan, saimme myöhemmin syvän yhteyden toisiimme. Miten sinne päästiin?

Jokainen tyttö maailmassa ansaitsisi sen tunteen, että saa olla isän pikku prinsessa. Jos sitä onnea ei koe, luultavasti velkoo sitä ympäristöltään, ennen kuin tajuaa mistä kiikastaa. Minä ymmärsin sen vasta vuosikymmenten päästä.

Kun murrosikäisenä kuuntelin ystävieni purkauksia vanhemmistaan, tajusin, että joillakin heistä on hyvät välit isäänsä, joillakin riitaiset, mutta heillä on sentään suhde. Minulla oli kyllä isä, vieläpä varsin komea, mutta havahduin tuohon aikaan, ettei meillä ollut mitään todellista suhdetta toisiimme. Emme juuri koskaan keskustelleet, saati että olisimme halailleet. Vein poissaololappuja ja koulutodistuksia hänen allekirjoitettavakseen, hän pisti nimensä alle, ja siinä se sitten olikin. Tiesin, että hän oli musikaalisista ja hyvin puetuista lapsistaan erittäin ylpeä. Kuulin hänen retostelevan lahjakkuudestamme ja koulutodistuksistamme sotakaverilleen, muuten en olisi sitä tiennytkään. Olin kyllä pienempänä istunut monesti hänen sylissään, mutta se tapahtui vain täyteen ahdetussa pikkuautossa, Simca tonnissa, jonne 7-henkinen perheemme itsensä 1960-luvulla survoi. Vanhin veli ajoi, minä istuin ujona isän sylissä etupenkillä, äiti ja siskot ja toinen veli takapenkillä. Tuntui, että minua 13 ja 10 vuotta vanhemmissa isoveljissäni oli paljon enemmän isää kuin omassa isässäni. Heidän sylissään keikuin ja niskassaan roikuin, heiltä sain kannustuksen, hellyyden ja rohkaisun. 

Aloin ihmetellä asiaa. Rakastinko isääni? Kyllä varmaan, mutta en osannut rikkoa sitä puhumattomuuden kehää, joka häntä kotona ympäröi. En ollut ennen huomannut ison perheen iloisen melun keskellä, että isähän on aina hiljaa. Isä asui kyllä meillä, mutta mikään perheenjäsen hän ei ollut. Olin pitänyt sitä normaalina, ja nyt se alkoi vaivata. 

Muistan erään lauantai-illan. Olin viisitoista tai kuusitoista. Saunan jälkeen isä istui tapansa mukaan olohuoneessa hämärässä valossa, kuunnellen radiosta lauantain toivottuja, kai muistojaan taas tuijotellen. Omassa huoneessani olin polvillani: Jumala, auta minua, että uskaltaisin lähestyä häntä. Anna jokin keino. Jos isä nyt kuolisi, olisi kauheaa, ettei hän koskaan tiennyt, että oli minulle rakas. 

Sitten tajusin, ettei mitään keinoa ole. Ehdottomasti ei ole mitään luontevaa tapaa, ei mitään aasinsiltaa. Jos haluan sanoa hänelle, että rakastan häntä, minun on suostuttava siihen, että se on outoa, kömpelöä ja naurettavaa. Jos odottaisin sopivaa hetkeä, saisin odottaa vuosikaudet. 

Niin tein elämäni rohkeimman eleen. Menin olohuoneeseen seisomaan hänen eteensä. Sanoin: Isä, minulla on sinulle asiaa. Minä rakastan sinua. Isä hätkähti: Häh? Eija, mitä sanoit? Tein sen uudelleen ääni vapisten: Isä, rakastan sinua. Hän vastasi hämmentyneenä jotakin sellaista, että niinhän hänkin – mutta en enää jäänyt siihen kuuntelemaan: pakenin huoneeseeni ja itkin helpotuksesta. Nyt se on sanottu. 

Jokin muuttui vähitellen. Meillä oli salaisuus. Katsoimme välillä toisiamme silmiin. Oli kuin niistä pienistä eleistä olisi syntymässä silta, jota pitkin voimme pian kulkea. Opimme puhumaan, aloin kysellä kaikenlaista. Isä alkoi kertoa muistoja sodasta ja painajaisistaan, joita hän edelleen näki. Tavallisin oli tämä: venäläinen sotilas lähestyy pistin kädessään, mutta hän ei pääse mihinkään, jalat eivät vain liiku, hän huutaa, mutta suustakaan ei tule ääntä – ja hän herää hiestä märkänä. Silloin en tajunnut lainkaan, kuinka nuoren ihmisen sieluun nämä painajaiset oli vuosikymmeniksi istutettu. 

Kun sain lapsia, niin paljon oli jo muuttunut. Nyt isä otti heitä syliin, kömpelösti tosin, vähän yritti mussuttaa ja lirkutella kuin lähes kuka tahansa isoisä. Rakastin sitä mitä näin. Ymmärsin, että saan vastaanottaa sen kaiken myös itselleni. Lapseni kautta hän rakastaa minua omalla ujolla ja kankealla tavallaan. Ja minä osaan ottaa sen vastaan niin, että pieni lapsi sisälläni uskoo sen. 

Joskus oikein ihmettelen, miten pitkälle pääsimme puhumattomuuden maailmasta. Lopulta halasimme, juttelimme, vitsailimme. Minulla oli oikea isä! Katsoin elämääni uusin silmin, ja näin, että hän oli rakastanut minua koko ajan; vain yhteinen kieli ja uskallus oli puuttunut. Kun isäni sairastui vakavasti, hän soitti minulle ja itki puhelimessa. Itkimme kumpikin ääneen. Hän tunnusti, että ei tahtoisi kuolla. Hän haluaisi niin nähdä, miten me lapset elämme, mitä me teemme ja miten elämämme jatkuu. Hän sanoi, että rakasti minua.

Isäni sairastuessa olin liikkuvaa elämää elävä viikoittain matkusteleva meppi. Saattaisin helposti käyttää ilmausta kiireistä elämää, mutta on syytä olla sanoissa tarkka. Jos jotain elämäntapaa on kestänyt viisitoista vuotta, ei ole mahdollista, että koko sitä aikaa olisi leimannut kiire – sehän kertoisi huonosta elämänhallinnasta. Kiire on ajalle tehtyä väkivaltaa eikä suinkaan normaalitila. 

Joka tapauksessa elämäni oli tiukasti aikataulutettu useaksi vuodeksi eteenpäin, eikä minulla ollut vapauksia olla erityisen spontaani. Otin raskaasti sen, etten muiden sisarusten tavoin kyennyt käymään sairaalassa katsomassa häntä riittävän usein. Tunsin syyllisyyttä asiasta, kunnes tajusin, ettei voi olla niin, etteikö rakkaus löytäisi tietään toisen luo. Rakkaus on luova ja kekseliäs voima, ja aina täytyy olla olemassa jokin keino osoittaa sitä. Innostuin, kun tiesin mitä tekisin. Kirjoittaisin hänelle kirjan! Päästäisin hänet katsomaan maailmaani niin läheltä kuin osaisin. Isäni rakasti intohimoisesti lukemista ja politiikkaa, ja jos kirjoittaisin hänelle omistetun kuvauksen meppivuosistani, se olisi hänen kannaltaan täysosuma. Ilman tuota oivallusta olisin tuskin mitään kirjoittanutkaan. Isä ilahtui ajatuksesta ja sanoi, ettei aio kuolla, ennen kuin on lukenut joka sanan. Hän oli niin ylpeä siitä, että kirja olisi omistettu hänelle.

Olen sitä kirjoittajatyyppiä, joka tarvitsee deadlinen, toimituspäällikön hönkimään niskaan ja jolle pakko on paras muusa. Ilman ulkopuolista painetta ja kunnon kalmanlinjaa en olisi saanut yhtään kolumnia aikaan. Nyt minulla varsinainen deadline olikin. Yritin olla nopeampi kuin lähestyvä kuolema. Kirjoitin kirjan muutamassa viikossa, ja luku kerrallaan lähetin siitä aina uusia printtejä isälle sisarusten tai äidin mukana, joskus vein itse. Hän nauroi ja itki, ja nautti lukemastaan, ja ehti kuin ehtikin lukea kaiken. Kun kirja ilmestyi, hän oli jo kuollut.

Minne hän meni? Läheisen ja rakkaan kuolema voi muuttaa maailmankuvaa pysyvästi. Näin kävi minulle. En enää näe elämistä ja kuolemista samalla tavalla kuin ennen. En väittele tästä kenenkään kanssa, koska se ei kiinnosta minua. Voin vain sanoa: koin vahvasti, ettei hän lakannut olemasta, vaan on mennyt pois horisontin taakse, jonne en itse vielä ylety näkemään. Päinvastoin tuntui hetkittäin, että hän on nyt elävämpi ja läsnäolevampi kuin oli koskaan ollut elämänsä aikana. 

Kun vielä on aikaa, kuiskaa
se mitä ajattelet
se mitä koskaan ennen
tohtinut sanoa et.

Kun vielä on aikaa, kerro
mietteesi kätketyt
edessä kasvot nuo rakkaat
vielä kun ovat nyt.

Kun vielä on aikaa, anna
itsesi kokonaan.
Sanojen aarteita tuhlaa
viimeiseen pisaraan.
(Anna-Mari Kaskinen)

]]>
1 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275137-kuolemaa-nopeampi#comments Sat, 27 Apr 2019 13:06:22 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/275137-kuolemaa-nopeampi
Poliitikon tärkein vastuu http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274936-poliitikon-tarkein-vastuu <p>Poliitikon tärkein vastuu on ajatella lahjomattoman vapaasti.</p><p>Nuorena filosofianopiskelijana väheksyin poliitikon ammattia syistä, jotka olin omaksunut yleisenä mielipiteenä kyseenalaistamatta. Heitähän pidetään selkärangattomina, ameebamaisina otuksina. He ovat keskittyneet miellyttämään mahdollisimman useita samaan aikaan, ja tämä tekee heistä kieroja kuin korkkiruuvit. Ketään he eivät uskalla ärsyttää. He alkavat hyperventiloida, kun kuulevat uhkauksen, että putoat seuraavissa vaaleissa, en äänestä sinua. Koska he eivät uskalla ottaa riskiä tulla hylätyksi, he hakevat mielipiteensä kultaiselta keskitieltä. Heidät voi kaikki ostaa puolelleen, kun vetää oikeista naruista.</p><p>Eihän se noin mene! Nykyään ajattelen, että juuri poliitikko voisi olla tuon kuvauksen täydellinen vastakohta, ehkä enemmän kuin kukaan muu. Juuri hänellä on siihen varaa. Tai pitäisi olla.&nbsp;</p><p>Kansahan hänet on tehtäviinsä äänestänyt, palkannut ajattelemaan vapaasti ja lahjomattomasti. Poliitikon ei pitäisi olla velassa mihinkään suuntaan, eikä kumarrella ketään koska kansa maksaa hänelle juuri riippumattomuudesta. Olennaisin tehtävä on säilyttää luotettavuus lahjomattomana ihmisenä.</p><p>Törmään tähän vapauteen jatkuvasti. Kun tapaan minkä tahansa firman tai järjestön edustajia, huomaan, että heillä on useimmiten kädet sidotut tavalla tai toisella. Se on ymmärrettävää enkä sitä moiti, totean vain. Ei kehy-järjestön työntekijä voi oikeastaan tulla johtopäätökseen, että avusta ei ole hyötyä. Ei papilla ole varaa todeta, että Jumalaa ei taidakaan olla. Ei vapaa-ajattelijoiden sihteeri saa havahtua, että Hänhän on sittenkin. Ei tuulivoimalobbarin sovi pettyä tuulivoiman surkeaan tehoon eikä ydinvoimalobbarin menettää luottamusta turvajärjestelmiin. Edes normaalia rehellisyyttä ei voi aina harjoittaa ammatillisten rajoitteiden vuoksi: jos paperiteollisuuden edustaja lausuisi julki, kuinka järkyttävän kalliiksi seuraava direktiivi heille tulee, hän aiheuttaisi rehellisyydellään kurssisyöksyn.</p><p>Sen sijaan poliitikon tulisi kyetä sanomaan kaikki se, minkä hän havaitsee ja mikä vetoaa hänen oikeustajuunsa ja omaantuntoonsa. Silläkin uhalla, että uutisista ei pidetä.</p><p>Liian monella on mielikuva poliitikosta eräänlaisena huorana, jolla ei ole varsinaisesti omaa poliittista rakkauselämää vaan joka on rahalla ostettavissa minkä vain aatteen palvelukseen. Miksiköhän?</p><p>En näet voisi kuvitella summaa, jolla vakaumukseni olisi kaupan.</p><p>Yksi tärkeä osa poliitikon vastuuta on, että hänen pitää voida muuttaa mieltään uusien argumenttien tullessa vastaan.&nbsp;<em>&rdquo;When the facts change, I change my mind. What do you do, Sir&rdquo;</em>, perusteli talousguru Keyneskin oikeuttaan tulla uusiin johtopäätöksiin.&nbsp;</p><p>On olennaisen tärkeää kyetä erottamaan arvot ja mielipiteet. Poliitikko ei voi vaihtaa arvojaan menettämättä uskottavuuttaan, mutta mielipiteitä hänen pitääkin kyetä muuttamaan. Se ei ole takin kääntämistä, vaan hereillä oloa muuttuvassa maailmassa. Nimenomaan arvoistaan kiinnipitäminen voi edellyttää kykyä päivittää käsitystä hyvästä yhteiskunnasta. Keinot ovat vaihtotavaraa, arvot ei.</p><p>Kokoomus on mielestäni kiinnostava puolue ja parasta siinä on sen kannattajakunta. Nimenomaan sitä en vaihtaisi vaikka puoluetta tuulettaisin railakkaastikin. Arvokkaaseen perintöömme kuuluu maininta, että olemme arvopuolue. Itse ajattelen, että sen sanonnan tulisi myös näkyä paremmin. Arvojen tulisi johtaa etenkin silloin, kun tulevaisuuden edessä on verho, ja faktoja puuttuu.</p><p><a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2019/04/mita-eurovaaliehdokas-eija-riitta-korhola-ajattelee/">Kokosin kotisivuilleni listan blogeja</a>, joiden yhteydessä olen ottanut arvot vakavasti ja harjoittanut vapaan ja lahjomattoman poliitikon virkaa. Jopa niin vapaan, että katsoin parhaaksi erota Kokoomuksen varapuheenjohtajan asemasta, jotta voisin arvostella huonoa poliittista päätöstä politiikan pöytätapoja rikkomatta. Suosittelen lukemaan ja tutustumaan.&nbsp;</p><p>Minulle nimittäin kävi myöhemmin niin, että havahduin. Kun sain lapsia, tajusin että on yksinkertaisesti älytöntä halveksia politiikkaa ja poliitikkoja. Joku siellä kuitenkin on ja tekee päätöksiä, ja mitä myrkyttyneenpi on ilmapiiri, sitä toksisempia ovat poliitikot &ndash; ja yhteinen elämämme.&nbsp;</p><p>Ps. Tervetuloa kaikki tänään Yrjönpäivänä 23.4. Korjaamon vintille illalla kello 19. On oksennuspussinäyttely, on Kirjan ja Ruusun päivä, on ystäviä, runoja ja musiikkia. Raksu Lignell haastattelee minua kirjastani ja sitä voi sieltä myös ostaa. Kerron lisää siitä miksi lähden vielä eurokierrokselle. Ja tietenkin: käymme läpi mahtavia sloganeita, joita yleisöltä tuli kukkurakaupalla.&nbsp;</p><p><a href="https://www.facebook.com/erkorhola" target="_blank"><img alt="Facebook-sivu" src="https://static.ilcdn.fi/blogit/themes/iltalehti2/images/author_facebook.png" /></a><a href="https://twitter.com/ER_Korhola" target="_blank"><img alt="Twitter-sivu" src="https://static.ilcdn.fi/blogit/themes/iltalehti2/images/author_twitter.png" /></a><a href="https://instagram.com/er_korhola/" target="_blank"><img alt="Instagram-sivu" src="https://static.ilcdn.fi/blogit/themes/iltalehti2/images/author_instagram.png" /></a><a href="https://www.youtube.com/channel/UCh0nHhhpovt9gKuiX22Gdtg" target="_blank"><img alt="YouTube-sivu" src="https://static.ilcdn.fi/blogit/themes/iltalehti2/images/author_youtube.png" /></a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Poliitikon tärkein vastuu on ajatella lahjomattoman vapaasti.

Nuorena filosofianopiskelijana väheksyin poliitikon ammattia syistä, jotka olin omaksunut yleisenä mielipiteenä kyseenalaistamatta. Heitähän pidetään selkärangattomina, ameebamaisina otuksina. He ovat keskittyneet miellyttämään mahdollisimman useita samaan aikaan, ja tämä tekee heistä kieroja kuin korkkiruuvit. Ketään he eivät uskalla ärsyttää. He alkavat hyperventiloida, kun kuulevat uhkauksen, että putoat seuraavissa vaaleissa, en äänestä sinua. Koska he eivät uskalla ottaa riskiä tulla hylätyksi, he hakevat mielipiteensä kultaiselta keskitieltä. Heidät voi kaikki ostaa puolelleen, kun vetää oikeista naruista.

Eihän se noin mene! Nykyään ajattelen, että juuri poliitikko voisi olla tuon kuvauksen täydellinen vastakohta, ehkä enemmän kuin kukaan muu. Juuri hänellä on siihen varaa. Tai pitäisi olla. 

Kansahan hänet on tehtäviinsä äänestänyt, palkannut ajattelemaan vapaasti ja lahjomattomasti. Poliitikon ei pitäisi olla velassa mihinkään suuntaan, eikä kumarrella ketään koska kansa maksaa hänelle juuri riippumattomuudesta. Olennaisin tehtävä on säilyttää luotettavuus lahjomattomana ihmisenä.

Törmään tähän vapauteen jatkuvasti. Kun tapaan minkä tahansa firman tai järjestön edustajia, huomaan, että heillä on useimmiten kädet sidotut tavalla tai toisella. Se on ymmärrettävää enkä sitä moiti, totean vain. Ei kehy-järjestön työntekijä voi oikeastaan tulla johtopäätökseen, että avusta ei ole hyötyä. Ei papilla ole varaa todeta, että Jumalaa ei taidakaan olla. Ei vapaa-ajattelijoiden sihteeri saa havahtua, että Hänhän on sittenkin. Ei tuulivoimalobbarin sovi pettyä tuulivoiman surkeaan tehoon eikä ydinvoimalobbarin menettää luottamusta turvajärjestelmiin. Edes normaalia rehellisyyttä ei voi aina harjoittaa ammatillisten rajoitteiden vuoksi: jos paperiteollisuuden edustaja lausuisi julki, kuinka järkyttävän kalliiksi seuraava direktiivi heille tulee, hän aiheuttaisi rehellisyydellään kurssisyöksyn.

Sen sijaan poliitikon tulisi kyetä sanomaan kaikki se, minkä hän havaitsee ja mikä vetoaa hänen oikeustajuunsa ja omaantuntoonsa. Silläkin uhalla, että uutisista ei pidetä.

Liian monella on mielikuva poliitikosta eräänlaisena huorana, jolla ei ole varsinaisesti omaa poliittista rakkauselämää vaan joka on rahalla ostettavissa minkä vain aatteen palvelukseen. Miksiköhän?

En näet voisi kuvitella summaa, jolla vakaumukseni olisi kaupan.

Yksi tärkeä osa poliitikon vastuuta on, että hänen pitää voida muuttaa mieltään uusien argumenttien tullessa vastaan. ”When the facts change, I change my mind. What do you do, Sir”, perusteli talousguru Keyneskin oikeuttaan tulla uusiin johtopäätöksiin. 

On olennaisen tärkeää kyetä erottamaan arvot ja mielipiteet. Poliitikko ei voi vaihtaa arvojaan menettämättä uskottavuuttaan, mutta mielipiteitä hänen pitääkin kyetä muuttamaan. Se ei ole takin kääntämistä, vaan hereillä oloa muuttuvassa maailmassa. Nimenomaan arvoistaan kiinnipitäminen voi edellyttää kykyä päivittää käsitystä hyvästä yhteiskunnasta. Keinot ovat vaihtotavaraa, arvot ei.

Kokoomus on mielestäni kiinnostava puolue ja parasta siinä on sen kannattajakunta. Nimenomaan sitä en vaihtaisi vaikka puoluetta tuulettaisin railakkaastikin. Arvokkaaseen perintöömme kuuluu maininta, että olemme arvopuolue. Itse ajattelen, että sen sanonnan tulisi myös näkyä paremmin. Arvojen tulisi johtaa etenkin silloin, kun tulevaisuuden edessä on verho, ja faktoja puuttuu.

Kokosin kotisivuilleni listan blogeja, joiden yhteydessä olen ottanut arvot vakavasti ja harjoittanut vapaan ja lahjomattoman poliitikon virkaa. Jopa niin vapaan, että katsoin parhaaksi erota Kokoomuksen varapuheenjohtajan asemasta, jotta voisin arvostella huonoa poliittista päätöstä politiikan pöytätapoja rikkomatta. Suosittelen lukemaan ja tutustumaan. 

Minulle nimittäin kävi myöhemmin niin, että havahduin. Kun sain lapsia, tajusin että on yksinkertaisesti älytöntä halveksia politiikkaa ja poliitikkoja. Joku siellä kuitenkin on ja tekee päätöksiä, ja mitä myrkyttyneenpi on ilmapiiri, sitä toksisempia ovat poliitikot – ja yhteinen elämämme. 

Ps. Tervetuloa kaikki tänään Yrjönpäivänä 23.4. Korjaamon vintille illalla kello 19. On oksennuspussinäyttely, on Kirjan ja Ruusun päivä, on ystäviä, runoja ja musiikkia. Raksu Lignell haastattelee minua kirjastani ja sitä voi sieltä myös ostaa. Kerron lisää siitä miksi lähden vielä eurokierrokselle. Ja tietenkin: käymme läpi mahtavia sloganeita, joita yleisöltä tuli kukkurakaupalla. 

Facebook-sivuTwitter-sivuInstagram-sivuYouTube-sivu

]]>
4 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274936-poliitikon-tarkein-vastuu#comments Tue, 23 Apr 2019 07:57:10 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274936-poliitikon-tarkein-vastuu
Sopivan hankala nainen http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274535-sopivan-hankala-nainen <p>Ikävä häiritä, kun juuri päästiin vaaleista, mutta minkäs teet. Jo kuukauden päästä alkaa eurovaalien ennakkoäänestys ja vaali huipentuu 26. toukokuuta äänestyspäivään.</p><p>Nyt tarvitaan parviälyn apua. Keksi minulle vaalislogan. Tuo otsikon lause&nbsp;<em>Sopivan hankala nainen</em>&nbsp;toimii hyvin somessa, jokainen blogejani lukenut ymmärtää sen oikein. Mutta entä maantiellä, jos sinne asti päästään? Ei ehkä. Mikä teksti vakuuttaisi ladon seinällä tällaisen hymyilevän kuvan kanssa?&nbsp;</p><p>Ongelmani on, että ystäväpiirissäni on liikaa välkkyjä sananikkareita, jotka harrastavat palindromeja ja sananmuunnoksia kaikin herkuin. Vuosien varrella olemme keksineet toinen toistaan fiksumpia vaalilauseita. Mutta ne ovat yleensä vähän liian hassuja, sisäpiirikamaa. Olikohan se vuonna 2004 kun vaalipaidassani luki&nbsp;<em>Vuosikertameppi &ndash; kypsytetty Brysselissä, ei tynnyrissä</em>.</p><p>Ja oliko samana vuonna vaalikolikossani teksti&nbsp;<em>Kreisi ERK</em>&nbsp;&ndash; joka tietenkin oli palindromi, eli toimi takaperinkin. Mutta kukahan vakuuttui?&nbsp;</p><p>Kerran mietimme avustajani kanssa, saisimmeko apua filosofiasta. Kun emme päässeet sopuun täydellisistä, omista sloganeista, aloin muokata sellaisia kuuluisille ajattelijoille. Idea on alunperin Amerikasta, kuinka muuten.<br /><em>Herakleitos: Muutosta varten!<br />Parmenides &ndash; yksi ja jakamaton!<br />Älä ole houkka, äänestä Anselm Canterburylaista<br />Ajattelen, siis äänestän: Descartes<br />Vapaassa valtiossa rajoittamaton vapaus äänestää ketä haluat! Valitse Spinoza<br />Leibniz, parasta mahdollista maailmaa varten!<br />Hegel, hänessä on Henkeä!<br />Valitse Locke, ja voit aloittaa puhtaalta pöydältä!<br />Tee hyppy uudelle poliittiselle tasolle! Kierkegaard!<br />Schopenhauer: Hänellä on Tahtoa!<br />Wittgenstein: Johtajuus ei ole vain peliä.</em></p><p>Kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäisissä eurovaaleissa minulla ei sloganongelmaa ollut. Tunnettu suomalainen mainosalan guru ja monilahjakkuus&nbsp;<strong>Martti Kirsitie</strong>&nbsp;otti yhteyttä vaalien alla: hän oli tutustunut henkilööni ja halusi lahjoittaa kampanjaan kaksi slogania:<br /><em>Sydän paikallaan, järki juoksee</em>.<br /><em>Ajattele hänet Brysseliin.</em></p><p>Nehän olivat nerokkaita kumpikin. Tykkäsin niistä kovasti, vaikka muuten kuvien paljous tuntui julkisuuteen tottumattomalle niin pelottavalta, että kun ensimmäisen kerran näin isoja kuviani kadun varrella, menin vessaan oksentamaan. Kirsitie on se legendaarinen lausenikkari, joka on jättänyt suomen kieleen monia ytimekkäitä sanontoja, esimerkiksi&nbsp;<em>Lue enemmän &ndash; luulet vähemmän</em>.&nbsp;</p><p>Eräänä vuonna otsikkoni oli&nbsp;<em>Ymmärrettävää politiikkaa</em>. Sen kampanjan oheistuotteena jaoin EU:n perusoikeuksia suomalaisille murteille käännettynä, tässä esimerkki&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2008/06/oikeutesi-hyvaan-hallintoon-ensin-eu-kapulaksi-sitten-suomennettu-stadiksi-ja-muille-murteille/">Oikeudesta hyvään hallintoon</a>&nbsp;savon murteella:&nbsp;<em>Sitä ei potalletakkaan kun siat pottuhalameessa, mitä tähän hallintopuoleen tulloo, vuan jokkaesella on oekeus suaha asiasa reilaan oekpelissä ja sikseennii joutuin, eikä kuppaella niihen kanssa kun Ieva saanassa. Tässä kohen pittää erittäen maenita se, että omia paperijjaan suap viskaalilta kysyä tutierattavaks, eikä ne sua niitä iliman kunnon syytä pimittee.</em>&nbsp;Näitä ja muita löytyy kotisivuiltani&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2008/06/oikeutesi-uskonnonvapauteen-ensin-eu-kapulakielella-sitten-suomennetuna-stadiksi-ja-muille-murteille/">www.korhola.fi</a>&nbsp;runsain mitoin.&nbsp;</p><p>Yksi parhaista sloganeista koskaan on ollut&nbsp;<strong>Lasse Lehtisen</strong>&nbsp;käytössä.&nbsp;<em>Sinulla on ääni, minä saan sen kuulumaan</em>, hän julisti vuoden 2004 vaaleissa.&nbsp;</p><p>Ei tiedä vaikka sinulla olisi se seuraava älynväläys. Kirjoita parhaat aatoksesi osoitteeseen <a href="mailto:vaalit@korhola.fi">vaalit@korhola.fi</a> tai keskustele alla. Kuten huomaat, tykkään myös keskeneräisistä ajatuksista, joten älä epäröi.&nbsp;</p><p><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/?attachment_id=2852" rel="attachment wp-att-2852"><img alt="" height="761" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/04/N%C3%A4ytt%C3%B6kuva-2019-04-03-kello-18.26.07.png" width="542" /></a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Ikävä häiritä, kun juuri päästiin vaaleista, mutta minkäs teet. Jo kuukauden päästä alkaa eurovaalien ennakkoäänestys ja vaali huipentuu 26. toukokuuta äänestyspäivään.

Nyt tarvitaan parviälyn apua. Keksi minulle vaalislogan. Tuo otsikon lause Sopivan hankala nainen toimii hyvin somessa, jokainen blogejani lukenut ymmärtää sen oikein. Mutta entä maantiellä, jos sinne asti päästään? Ei ehkä. Mikä teksti vakuuttaisi ladon seinällä tällaisen hymyilevän kuvan kanssa? 

Ongelmani on, että ystäväpiirissäni on liikaa välkkyjä sananikkareita, jotka harrastavat palindromeja ja sananmuunnoksia kaikin herkuin. Vuosien varrella olemme keksineet toinen toistaan fiksumpia vaalilauseita. Mutta ne ovat yleensä vähän liian hassuja, sisäpiirikamaa. Olikohan se vuonna 2004 kun vaalipaidassani luki Vuosikertameppi – kypsytetty Brysselissä, ei tynnyrissä.

Ja oliko samana vuonna vaalikolikossani teksti Kreisi ERK – joka tietenkin oli palindromi, eli toimi takaperinkin. Mutta kukahan vakuuttui? 

Kerran mietimme avustajani kanssa, saisimmeko apua filosofiasta. Kun emme päässeet sopuun täydellisistä, omista sloganeista, aloin muokata sellaisia kuuluisille ajattelijoille. Idea on alunperin Amerikasta, kuinka muuten.
Herakleitos: Muutosta varten!
Parmenides – yksi ja jakamaton!
Älä ole houkka, äänestä Anselm Canterburylaista
Ajattelen, siis äänestän: Descartes
Vapaassa valtiossa rajoittamaton vapaus äänestää ketä haluat! Valitse Spinoza
Leibniz, parasta mahdollista maailmaa varten!
Hegel, hänessä on Henkeä!
Valitse Locke, ja voit aloittaa puhtaalta pöydältä!
Tee hyppy uudelle poliittiselle tasolle! Kierkegaard!
Schopenhauer: Hänellä on Tahtoa!
Wittgenstein: Johtajuus ei ole vain peliä.

Kaksikymmentä vuotta sitten ensimmäisissä eurovaaleissa minulla ei sloganongelmaa ollut. Tunnettu suomalainen mainosalan guru ja monilahjakkuus Martti Kirsitie otti yhteyttä vaalien alla: hän oli tutustunut henkilööni ja halusi lahjoittaa kampanjaan kaksi slogania:
Sydän paikallaan, järki juoksee.
Ajattele hänet Brysseliin.

Nehän olivat nerokkaita kumpikin. Tykkäsin niistä kovasti, vaikka muuten kuvien paljous tuntui julkisuuteen tottumattomalle niin pelottavalta, että kun ensimmäisen kerran näin isoja kuviani kadun varrella, menin vessaan oksentamaan. Kirsitie on se legendaarinen lausenikkari, joka on jättänyt suomen kieleen monia ytimekkäitä sanontoja, esimerkiksi Lue enemmän – luulet vähemmän

Eräänä vuonna otsikkoni oli Ymmärrettävää politiikkaa. Sen kampanjan oheistuotteena jaoin EU:n perusoikeuksia suomalaisille murteille käännettynä, tässä esimerkki Oikeudesta hyvään hallintoon savon murteella: Sitä ei potalletakkaan kun siat pottuhalameessa, mitä tähän hallintopuoleen tulloo, vuan jokkaesella on oekeus suaha asiasa reilaan oekpelissä ja sikseennii joutuin, eikä kuppaella niihen kanssa kun Ieva saanassa. Tässä kohen pittää erittäen maenita se, että omia paperijjaan suap viskaalilta kysyä tutierattavaks, eikä ne sua niitä iliman kunnon syytä pimittee. Näitä ja muita löytyy kotisivuiltani www.korhola.fi runsain mitoin. 

Yksi parhaista sloganeista koskaan on ollut Lasse Lehtisen käytössä. Sinulla on ääni, minä saan sen kuulumaan, hän julisti vuoden 2004 vaaleissa. 

Ei tiedä vaikka sinulla olisi se seuraava älynväläys. Kirjoita parhaat aatoksesi osoitteeseen vaalit@korhola.fi tai keskustele alla. Kuten huomaat, tykkään myös keskeneräisistä ajatuksista, joten älä epäröi. 

]]>
27 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274535-sopivan-hankala-nainen#comments Eurovaalit 2019 Tue, 16 Apr 2019 04:00:00 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274535-sopivan-hankala-nainen
Käänteiset ilmastovaalit http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274169-kaanteiset-ilmastovaalit <p>Kun puhuttiin, että näistä vaaleista olisi tulossa ilmastovaalit, harva odotti, että ne olisivat sitä käänteisellä tavalla. Nyt kuitenkin näyttää siltä. Torstaina julkaistua&nbsp;<a href="https://yle.fi/uutiset/3-10731903">Ylen gallupia</a>&nbsp;voi tulkita siinä valossa, että ne puolueet, jotka ovat vetäneet ilmastotiukinta linjaa, ovat kaikki laskussa. Perussuomalaiset saattavat saada ilmastopoliittisesta kritiikistään suorastaan nosteen. Sunnuntaina tiedämme enemmän.&nbsp;</p><p>Voi olla, että tiettyjä ulostuloja jo kadutaan, koska ne antoivat tarjottimella persuille aseen. Yhtenä sellaisena pidän WWF:n huonosti perusteltuja&nbsp;<a href="https://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/WWF-n-suositus--Punaista-lihaa-korkeintaan-kerran-viikossa-3719.a">kuusi kananmunaa kuukaudessa &ndash;ohjeita</a>.&nbsp;</p><p>Kannattaa silti pitää pää kylmänä. Nykyisessä keskustelussa on kaksi ongelmallista leiriä. En väitä, että&nbsp;<strong>Jussi Halla-aho</strong>&nbsp;olisi itse sanonut niin, mutta moneen kertaan on somessa sanottu, ettei Suomen päästöillä ole merkitystä, koska Kiina ja Intia kasvattavat päästöjään joka tapauksessa. Se on virhepäätelmä.</p><p>Niillä on merkitystä sen oman osuutemme verran. On selvää, ettei meillä ole varaa vaatia muilta sitä mitä emme vaadi itseltämme. Se saattaa johtaa meitä myös väärään politiikkaan. Suomessa on tehty pitkään työtä ja merkittäviä investointeja päästöjen vähentämiseksi. On tärkeää, että poliittinen signaali sen jatkumiseksi pysyy voimassa. Puhdas tuotanto on ainoa järkevä suunta.&nbsp;</p><p>Vihreä leirin ongelma puolestaan on, että he kohtelevat Suomea epäreilusti. Suomi-neitoa selkäänpuukotetaan noissa piireissä ahkerasti. He systemaattisesti kuvaavat Suomen huonompana suoriutujana kuin se todellisuudessa on. Juuri tähän viistouteen useat suomalaiset ovat läpeensä kyllästyneet. Eihän se ole kannustavaa, kun tehdään parhaamme, ja silti haukutaan ja kannellaan EU:lle. Jos lukee esimerkiksi&nbsp;<strong>Oras Tynkkysen</strong>&nbsp;<a href="https://www.orastynkkynen.fi/10-vastausta-kysymykseen-mita-pienella-suomella-on-valia/">argumentit aiheesta</a>, niissä on selkeä taustaoletus, että Suomi on maa, joka ei ole alkuunkaan tehnyt omaa osuuttaan. Näinhän ei suinkaan ole. Tynkkynen tuo esiin, että suomalaisten päästöt asukasta kohti ovat selvästi keskiarvoa suuremmat, ja tarkoitushakuisesti hän vertaa meitä maailman köyhimpiin maihin. Sekö se ihanne todella olisi? Olisi aika myöntää sekin, että Kiinan päästöt per capita ovat jo vuosia sitten ohittaneet EU:n keskiarvon. Milloinkaan ei oteta huomioon kylmää ilmanalaamme tai pitkiä välimatkojamme tai sitä, että energiaintensiivinen vientiteollisuutemme on maailman puhtainta tuotatantotonnia kohden. Tämä seikka puolustaa päästöjämme, sillä tuottamamme teräs olisi muualla tuotettuna huomattavasti suurempipäästöistä. Emme tee vain itsellemme vaan vastaamme maailman tarpeisiin puhtaalla teknologialla.&nbsp;</p><p>Vihreiden argumentti on, että meillä tuotetaan vääriä tuotteita ja olisi parempi että lopettaisimme tehdasteollisuuden Suomesta. Tämä on aivan järkyttävä ajatus, jos yritämme ratkaista ilmastokysymyksen. Lisäksi se olisi väärin suomalaista osaamista kohtaan. Perussuomalaiset ovat oikeassa siinä, että jokainen tehtaanpiippu Suomessa on ilmastoteko. Lause ei ole kuitenkaan puoluepoliittista yksityisomaisuutta: myös minä kokoomuslainen olen sanonut niin paljon ennen persuja katsottuani vuosikausia läheltä EU:n ilmastopolitiikkaa.&nbsp;</p><p>Myös Suomen kehittyvä energiajärjestelmä on huipputasoa monella mittarilla, kuten energiantuotannon puhtaudessa ja monimuotoisuudessa sekä erilaisissa älykkäissä energiaratkaisuissa. Energiantuotannon päästöt (sähkö+kaukolämpö) ovat nyt suunnilleen puolittuneet kymmenessä vuodessa ja tulevat enemmän kuin puolittumaan taas seuraavan kymmenen vuoden aikana, ja 2030-luvulla painumaan aivan marginaaliin. Nollaan se ei tietysti mene koskaan, koska sellainen olisi aivan järjetön tavoite tai ajatus, sillä viimeiset päästövähennystonnit maksavat valtavasti. Jos nopeutamme sitä kohtuuttuomasti, yhtiöt alkavat kaataa metsää energiaksi, koska vielä ei ole muita käytännön vaihtoehtoja tuottaa lämpöä kuin polttaa jotain.&nbsp;</p><p>Usein ihannoitu tuulivoimaan ja aurinkoon investoinut Saksa sen sijaan tuottaa energiansa Suomeen verrattuna noin viisinkertaisin päästöin tuotettua kilowattituntia kohden. Saksan päästöt olivat noin 500 g / kWh vuonna 2017, Suomen noin 100 g / kWh. Kuvissa näkyy lähde. Tämä blogitekstini&nbsp;<a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2018/06/18/miksi-uusiutuva-energia-ei-vastaa-odotuksiin/"><em>Miksi uusiutuva energia ei vastaa odotuksiin</em></a>&nbsp;selittää, miksi on näin, ja miksi mittava tuuleen ja aurinkoon investoiminen ei ole sittenkään laskenut energiantuotannon päästöjä Saksassa.&nbsp;</p><p>Vertailut Suomen hiilijalanjäljestä kautta vuosien ovat olleet erittäin politisoituneita. Tätä epäsuhtaa olen kuvannut&nbsp;<a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/04/06/holmolaisten-paiva/">edellisessä blogikirjoituksessani&nbsp;</a>sekä aiemmassa&nbsp;<a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/11/27/syntilista/">ilmastoindeksin ruumiinavauksessa</a>. Hyvä esimerkki oudosta vertailusta on, että Suomea on sakotettu ydinvoimakantansa takia, jota on pidetty vääränä politiikkana. Päästöjen kannaltahan tämä on vain hyvä, mutta vertailua tehnyt ympäristöjärjestö päätti rokottaa vääräoppisesta sähköstä.&nbsp;</p><p>Siitä tässä usein onkin kyse. Ei tuloksista vaan oikeaoppisuudesta. Ei ihme, että jengi kyllästyy.&nbsp;</p><p><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/04/12/kaanteiset-ilmastovaalit/nayttokuva-2019-04-12-kello-10-41-53/" rel="attachment wp-att-2843"><img alt="" height="491" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/04/N%C3%A4ytt%C3%B6kuva-2019-04-12-kello-10.41.53.png" width="878" /></a><a href="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2019/04/12/kaanteiset-ilmastovaalit/nayttokuva-2019-04-12-kello-10-42-04/" rel="attachment wp-att-2844"><img alt="" height="496" src="https://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2019/04/N%C3%A4ytt%C3%B6kuva-2019-04-12-kello-10.42.04.png" width="874" /></a></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kun puhuttiin, että näistä vaaleista olisi tulossa ilmastovaalit, harva odotti, että ne olisivat sitä käänteisellä tavalla. Nyt kuitenkin näyttää siltä. Torstaina julkaistua Ylen gallupia voi tulkita siinä valossa, että ne puolueet, jotka ovat vetäneet ilmastotiukinta linjaa, ovat kaikki laskussa. Perussuomalaiset saattavat saada ilmastopoliittisesta kritiikistään suorastaan nosteen. Sunnuntaina tiedämme enemmän. 

Voi olla, että tiettyjä ulostuloja jo kadutaan, koska ne antoivat tarjottimella persuille aseen. Yhtenä sellaisena pidän WWF:n huonosti perusteltuja kuusi kananmunaa kuukaudessa –ohjeita

Kannattaa silti pitää pää kylmänä. Nykyisessä keskustelussa on kaksi ongelmallista leiriä. En väitä, että Jussi Halla-aho olisi itse sanonut niin, mutta moneen kertaan on somessa sanottu, ettei Suomen päästöillä ole merkitystä, koska Kiina ja Intia kasvattavat päästöjään joka tapauksessa. Se on virhepäätelmä.

Niillä on merkitystä sen oman osuutemme verran. On selvää, ettei meillä ole varaa vaatia muilta sitä mitä emme vaadi itseltämme. Se saattaa johtaa meitä myös väärään politiikkaan. Suomessa on tehty pitkään työtä ja merkittäviä investointeja päästöjen vähentämiseksi. On tärkeää, että poliittinen signaali sen jatkumiseksi pysyy voimassa. Puhdas tuotanto on ainoa järkevä suunta. 

Vihreä leirin ongelma puolestaan on, että he kohtelevat Suomea epäreilusti. Suomi-neitoa selkäänpuukotetaan noissa piireissä ahkerasti. He systemaattisesti kuvaavat Suomen huonompana suoriutujana kuin se todellisuudessa on. Juuri tähän viistouteen useat suomalaiset ovat läpeensä kyllästyneet. Eihän se ole kannustavaa, kun tehdään parhaamme, ja silti haukutaan ja kannellaan EU:lle. Jos lukee esimerkiksi Oras Tynkkysen argumentit aiheesta, niissä on selkeä taustaoletus, että Suomi on maa, joka ei ole alkuunkaan tehnyt omaa osuuttaan. Näinhän ei suinkaan ole. Tynkkynen tuo esiin, että suomalaisten päästöt asukasta kohti ovat selvästi keskiarvoa suuremmat, ja tarkoitushakuisesti hän vertaa meitä maailman köyhimpiin maihin. Sekö se ihanne todella olisi? Olisi aika myöntää sekin, että Kiinan päästöt per capita ovat jo vuosia sitten ohittaneet EU:n keskiarvon. Milloinkaan ei oteta huomioon kylmää ilmanalaamme tai pitkiä välimatkojamme tai sitä, että energiaintensiivinen vientiteollisuutemme on maailman puhtainta tuotatantotonnia kohden. Tämä seikka puolustaa päästöjämme, sillä tuottamamme teräs olisi muualla tuotettuna huomattavasti suurempipäästöistä. Emme tee vain itsellemme vaan vastaamme maailman tarpeisiin puhtaalla teknologialla. 

Vihreiden argumentti on, että meillä tuotetaan vääriä tuotteita ja olisi parempi että lopettaisimme tehdasteollisuuden Suomesta. Tämä on aivan järkyttävä ajatus, jos yritämme ratkaista ilmastokysymyksen. Lisäksi se olisi väärin suomalaista osaamista kohtaan. Perussuomalaiset ovat oikeassa siinä, että jokainen tehtaanpiippu Suomessa on ilmastoteko. Lause ei ole kuitenkaan puoluepoliittista yksityisomaisuutta: myös minä kokoomuslainen olen sanonut niin paljon ennen persuja katsottuani vuosikausia läheltä EU:n ilmastopolitiikkaa. 

Myös Suomen kehittyvä energiajärjestelmä on huipputasoa monella mittarilla, kuten energiantuotannon puhtaudessa ja monimuotoisuudessa sekä erilaisissa älykkäissä energiaratkaisuissa. Energiantuotannon päästöt (sähkö+kaukolämpö) ovat nyt suunnilleen puolittuneet kymmenessä vuodessa ja tulevat enemmän kuin puolittumaan taas seuraavan kymmenen vuoden aikana, ja 2030-luvulla painumaan aivan marginaaliin. Nollaan se ei tietysti mene koskaan, koska sellainen olisi aivan järjetön tavoite tai ajatus, sillä viimeiset päästövähennystonnit maksavat valtavasti. Jos nopeutamme sitä kohtuuttuomasti, yhtiöt alkavat kaataa metsää energiaksi, koska vielä ei ole muita käytännön vaihtoehtoja tuottaa lämpöä kuin polttaa jotain. 

Usein ihannoitu tuulivoimaan ja aurinkoon investoinut Saksa sen sijaan tuottaa energiansa Suomeen verrattuna noin viisinkertaisin päästöin tuotettua kilowattituntia kohden. Saksan päästöt olivat noin 500 g / kWh vuonna 2017, Suomen noin 100 g / kWh. Kuvissa näkyy lähde. Tämä blogitekstini Miksi uusiutuva energia ei vastaa odotuksiin selittää, miksi on näin, ja miksi mittava tuuleen ja aurinkoon investoiminen ei ole sittenkään laskenut energiantuotannon päästöjä Saksassa. 

Vertailut Suomen hiilijalanjäljestä kautta vuosien ovat olleet erittäin politisoituneita. Tätä epäsuhtaa olen kuvannut edellisessä blogikirjoituksessani sekä aiemmassa ilmastoindeksin ruumiinavauksessa. Hyvä esimerkki oudosta vertailusta on, että Suomea on sakotettu ydinvoimakantansa takia, jota on pidetty vääränä politiikkana. Päästöjen kannaltahan tämä on vain hyvä, mutta vertailua tehnyt ympäristöjärjestö päätti rokottaa vääräoppisesta sähköstä. 

Siitä tässä usein onkin kyse. Ei tuloksista vaan oikeaoppisuudesta. Ei ihme, että jengi kyllästyy. 

 

]]>
22 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274169-kaanteiset-ilmastovaalit#comments Fri, 12 Apr 2019 07:57:51 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274169-kaanteiset-ilmastovaalit