Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Tue, 11 Jul 2017 12:10:47 +0300 fi Kikkailua suomalaisten kustannuksella http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239957-kikkailua-suomalaisten-kustannuksella <p>Joskus Suomen tapaa hoitaa asioita pitäisi kehua pilviin.&nbsp;</p><p>Otetaan vaikkapa energiapolitiikkamme. Vaikka aivan viime vuosina on tehty kohtalokkaita virheitä tuulivoimatuen kanssa, isossa kuvassa Suomen energiastrategia on kaunista katseltavaa. Olemme olleet uusiutuvan energian kärkimaita Euroopassa metsäteollisuuden sivuvirtojen ja jätteiden hyödyntämisen ansiosta, energiapalettimme on kiitettävän monipuolinen, ja uskalsimme rakentaa lähes päästötöntä ydinvoimaa silloinkin, kun muut pelkäsivät yleistä mielipidettä. Mallimaana mainostettuun Saksaan verrattuna olemme varsinaisia supermalleja: meidän energiantuotantomme päästöt kilowattituntia kohden ovat vain neljännes Saksaan verrattuna. Toiset puhuvat tuuleen, me toimimme.&nbsp;</p><p>Vastaavan ylistyksen voisi esittää metsäpolitiikastamme: Kun kuuma ajankohtainen kysymys ovat hiilinielut ja ns. LULUCF (Land use, land-use change and forestry) eli maankäyttösektoria koskevat laskentasäännöt, on syytä todeta, että Suomessa metsien sisältämän hiilen määrä kasvaa kohisten, ei pienene. Vaikka lisäisimme hakkuita edellisen hallituksen aikana hyväksytyn metsästrategian ja nykyisen hallituksen biostrategian mukaisesti, metsiemme hiilensitomiskyvyn kasvu edelleen jatkuisi pitkällä aikavälillä. Kansainvälisessä vertailussa olemme aivan omaa luokkaamme: siinä missä Suomen hiilinielu kattoi 41% muiden sektoreiden päästöistä, EU-maiden keskiarvo oli 7,1%.&nbsp;</p><p>Bioenergiammekin on kestävällä pohjalla: se perustuu metsäteollisuuden ja &ndash;talouden sivuvirtoihin hyödyntäen energiaksi ne jakeet, joille ei korkeamman jalostusasteen käyttöä ole, eli se saadaan oheistuotteena. Samalla se tukee sitä kokonaisuutta, johon kuuluu biotalouden kehittäminen korkean jalostusarvon suuntaan.&nbsp;</p><p>Ja kun olen itsekin metsänomistaja, minulle on vuosien kuluessa selvinnyt, että harvennukset ovat tarpeen, jos haluan pitää metsäni terveenä ja kasvukuntoisena. Jos kannustamme puurakentamiseen, harvennuksilla pitää huolehtia, että puusta saadaan riittävän tuhtia.&nbsp;</p><p>Nyt on valitettavasti kuitenkin niin, että EU-politiikkamme voi vaarantaa hyvän suoritustasomme. Komission käsitteillä oleva LULUCF &ndash;esitys esittää laskentasääntöjä, jotka uhkaavat muuttaa metsämme hiilinielusta päästölähteeksi &ndash; siitäkin huolimatta vaikka hiilivarasto tosiasiallisesti kasvaisi. Ja valitettavaa on, että osa suomalaispoliitikoista toimii määrätietoisesti Suomea vastaan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin blogissa&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/11/22/omaan-maaliin-potkijat/">Omaan maaliin potkijat</a>&nbsp;ja&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2017/02/08/taas-meidat-karaytettiin/">Taas meidät käräytettiin</a>. Europarlamentaaarikko&nbsp;<strong>Nils Torvalds</strong>&nbsp;totesi aivan oikein&nbsp;<a href="http://areena.yle.fi/1-4141475">tänään Ykkösaamussa</a>&nbsp;(alk.kohdasta 27:15) ongelmaksi sen, ettei Euroopassa ymmärretä mitä todellinen metsä on. Torvaldsin mukaan uhkaamme joutua sijaiskärsijäksi, kohtuuttoman taakan kantajiksi, kun muut EU:n ilmastopolitiikan välineeet eivät toimi kunnolla.&nbsp;</p><p>Laskentasääntöesityksen kuumin kysymys on vertailutaso, joka toimii esityksen pohjana. Komissio esittää historiallisiin hakkuumääriin perustuvaa mallia, jossa hakkuita verrataan tiettyyn yhteiseen viitevuoteen. Malli ei ota myöskään huomioon boreaalisten metsiemme kiihtyvää kasvua. Siksi Suomi tahtoo sen perustuvan luonnontieteelliseen malliin, jossa todellinen hiilivarasto ja sen pitkän aikavälin kasvu toimii kriteerinä, eivät menneet ja satunnaisesti toteutetut hakkuut.&nbsp;</p><p>Suomalaisesta työstä ja toimeentulosta huolestuneiden olisi syytä katsoa tarkkaan, millaista vahinkoa vihreät ja vihreää ideologiaa liputtavat poliitikot tekevät juuri nyt asian kanssa. Pari esimerkkiä retoriikasta:&nbsp;<a href="https://www.vihreat.fi/blogit/heidi-hautala/2017/06/metsien-hiilinielut-ovat-maapallon-elinehto">Vihreä europarlamentaarikko nimittää Suomen hallituksen linjaa &rdquo;tilinpitokikkailuksi ilmaston kustannuksella</a>&rdquo; ja entinen meppi, eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja&nbsp;<a href="http://www.euractiv.com/section/climate-environment/opinion/what-finland-doesnt-want-you-to-know-about-its-forests/">kantelee isänmaansa pimittävän EU:lta todellista tietoa metsätalouteen liittyvistä päästöistään</a>&nbsp;&ldquo;pyytäen EU:ta valkopesemään nämä lisääntyvät hakkuut sen kasvihuonekaasutaseissa, ikään kuin niitä ei tapahtuisikaan.&rdquo;&nbsp;</p><p>Tilinpitokikkailua ja valkopesua on siis se, että emme halua satunnaisesti poimittua vuotta viitevuodeksi vaan katsomme, että ainoa oikea pohja mitata hiilivaraston kasvua on mitata sen tosiasiallista kasvua! Juuri tällaisella sanakikkailulla suomalaisten kustannuksella vihreät hämäävät kansaa, ja valitettavan harva tuntee asian niin hyvin, että osaisi sen hahmottaa ja herätä tajuamaan, mitä vahinkoa meille ollaan tekemässä. Tällä kertaa lasku on erityisen kova. Sitä toimintatapaa ei voi ylistää pilviin.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Joskus Suomen tapaa hoitaa asioita pitäisi kehua pilviin. 

Otetaan vaikkapa energiapolitiikkamme. Vaikka aivan viime vuosina on tehty kohtalokkaita virheitä tuulivoimatuen kanssa, isossa kuvassa Suomen energiastrategia on kaunista katseltavaa. Olemme olleet uusiutuvan energian kärkimaita Euroopassa metsäteollisuuden sivuvirtojen ja jätteiden hyödyntämisen ansiosta, energiapalettimme on kiitettävän monipuolinen, ja uskalsimme rakentaa lähes päästötöntä ydinvoimaa silloinkin, kun muut pelkäsivät yleistä mielipidettä. Mallimaana mainostettuun Saksaan verrattuna olemme varsinaisia supermalleja: meidän energiantuotantomme päästöt kilowattituntia kohden ovat vain neljännes Saksaan verrattuna. Toiset puhuvat tuuleen, me toimimme. 

Vastaavan ylistyksen voisi esittää metsäpolitiikastamme: Kun kuuma ajankohtainen kysymys ovat hiilinielut ja ns. LULUCF (Land use, land-use change and forestry) eli maankäyttösektoria koskevat laskentasäännöt, on syytä todeta, että Suomessa metsien sisältämän hiilen määrä kasvaa kohisten, ei pienene. Vaikka lisäisimme hakkuita edellisen hallituksen aikana hyväksytyn metsästrategian ja nykyisen hallituksen biostrategian mukaisesti, metsiemme hiilensitomiskyvyn kasvu edelleen jatkuisi pitkällä aikavälillä. Kansainvälisessä vertailussa olemme aivan omaa luokkaamme: siinä missä Suomen hiilinielu kattoi 41% muiden sektoreiden päästöistä, EU-maiden keskiarvo oli 7,1%. 

Bioenergiammekin on kestävällä pohjalla: se perustuu metsäteollisuuden ja –talouden sivuvirtoihin hyödyntäen energiaksi ne jakeet, joille ei korkeamman jalostusasteen käyttöä ole, eli se saadaan oheistuotteena. Samalla se tukee sitä kokonaisuutta, johon kuuluu biotalouden kehittäminen korkean jalostusarvon suuntaan. 

Ja kun olen itsekin metsänomistaja, minulle on vuosien kuluessa selvinnyt, että harvennukset ovat tarpeen, jos haluan pitää metsäni terveenä ja kasvukuntoisena. Jos kannustamme puurakentamiseen, harvennuksilla pitää huolehtia, että puusta saadaan riittävän tuhtia. 

Nyt on valitettavasti kuitenkin niin, että EU-politiikkamme voi vaarantaa hyvän suoritustasomme. Komission käsitteillä oleva LULUCF –esitys esittää laskentasääntöjä, jotka uhkaavat muuttaa metsämme hiilinielusta päästölähteeksi – siitäkin huolimatta vaikka hiilivarasto tosiasiallisesti kasvaisi. Ja valitettavaa on, että osa suomalaispoliitikoista toimii määrätietoisesti Suomea vastaan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin blogissa Omaan maaliin potkijat ja Taas meidät käräytettiin. Europarlamentaaarikko Nils Torvalds totesi aivan oikein tänään Ykkösaamussa (alk.kohdasta 27:15) ongelmaksi sen, ettei Euroopassa ymmärretä mitä todellinen metsä on. Torvaldsin mukaan uhkaamme joutua sijaiskärsijäksi, kohtuuttoman taakan kantajiksi, kun muut EU:n ilmastopolitiikan välineeet eivät toimi kunnolla. 

Laskentasääntöesityksen kuumin kysymys on vertailutaso, joka toimii esityksen pohjana. Komissio esittää historiallisiin hakkuumääriin perustuvaa mallia, jossa hakkuita verrataan tiettyyn yhteiseen viitevuoteen. Malli ei ota myöskään huomioon boreaalisten metsiemme kiihtyvää kasvua. Siksi Suomi tahtoo sen perustuvan luonnontieteelliseen malliin, jossa todellinen hiilivarasto ja sen pitkän aikavälin kasvu toimii kriteerinä, eivät menneet ja satunnaisesti toteutetut hakkuut. 

Suomalaisesta työstä ja toimeentulosta huolestuneiden olisi syytä katsoa tarkkaan, millaista vahinkoa vihreät ja vihreää ideologiaa liputtavat poliitikot tekevät juuri nyt asian kanssa. Pari esimerkkiä retoriikasta: Vihreä europarlamentaarikko nimittää Suomen hallituksen linjaa ”tilinpitokikkailuksi ilmaston kustannuksella” ja entinen meppi, eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja kantelee isänmaansa pimittävän EU:lta todellista tietoa metsätalouteen liittyvistä päästöistään “pyytäen EU:ta valkopesemään nämä lisääntyvät hakkuut sen kasvihuonekaasutaseissa, ikään kuin niitä ei tapahtuisikaan.” 

Tilinpitokikkailua ja valkopesua on siis se, että emme halua satunnaisesti poimittua vuotta viitevuodeksi vaan katsomme, että ainoa oikea pohja mitata hiilivaraston kasvua on mitata sen tosiasiallista kasvua! Juuri tällaisella sanakikkailulla suomalaisten kustannuksella vihreät hämäävät kansaa, ja valitettavan harva tuntee asian niin hyvin, että osaisi sen hahmottaa ja herätä tajuamaan, mitä vahinkoa meille ollaan tekemässä. Tällä kertaa lasku on erityisen kova. Sitä toimintatapaa ei voi ylistää pilviin. 

 

]]>
26 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239957-kikkailua-suomalaisten-kustannuksella#comments EU LULUCF Metsäpolitiikka Vihreät Tue, 11 Jul 2017 09:10:47 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239957-kikkailua-suomalaisten-kustannuksella
Ilmasto, kuumottava aihe http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239257-ilmasto-kuumottava-aihe <p>Siitä on jo kaksitoista vuotta, kun tunnettu ilmastonmuutostutkija ja YK:n ilmastopaneelin arviointiraportin johtava kirjoittaja professori&nbsp;<strong>Phil Jones</strong>&nbsp;totesi ongelmaksi sen, ettei ilmasto lämpene ennusteiden mukaisesti. Kyseessä oli yksityinen samanmielisille kollegoille osoitettu sähköpostiviesti, joka sittemmin vuoti julkisuuteen niin sanotun CRU-skandaalin yhteydessä:&nbsp;<em>&rdquo;Tiedeyhteisö epäilemättä arvostelisi minua jos sanoisin, että maapallo on viilentynyt vuodesta 1998. OK, se on, mutta kyseessä on vain 7 vuoden aineisto eikä se ole tilastollisesti merkittävä&hellip;,&nbsp;</em>(Phil Jones, CRU-sähköpostit 5. heinäkuuta 2005). Hän jatkoi 
neljä vuotta myöhemmin:&nbsp;<em>&ldquo;&rsquo;Ei-ylenevän trendin&rsquo; täytyy jatkua yhteensä 15 vuoden ajan ennen kuin alamme huolestua&rdquo;,</em>&nbsp;(Phil Jones, CRU-sähköpostit 7. toukokuuta, 2009). (Kuvaan CRU-skandaalia&nbsp;<a href="https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136507/Therisea.pdf?sequence=1">väitöskirjani</a>&nbsp;kappaleissa 4.4.3 ja 4.4.8.)</p><p>Nyt sama paikallaan pysyvä trendi on jatkunut 19 vuotta.</p><p>Tieteelle se ei ole mikään ongelma. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus tai lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi se on tieteen edistymisen kannalta.</p><p>Ongelma se on ollut vain niille, jotka olivat hirttäytyneet ilmastoennusteisiin ja päättäneet, että tässä on lopullinen totuus. Jopa jotkut poliitikot vakuuttavat, että &rdquo;science is settled and case is closed&rdquo; &ndash; tiede on vakiintunut eikä asiasta enää keskustella &ndash; tajuamatta, että asenne on itse asiassa tieteenvastainen. Tiede edistyy yritysten ja erehdysten kautta, jos ollaan vilpittömiä, ei sorruta korruptioon eikä kritiikkiä syyllistetä. (Samaa kysymystä olen käsitellyt tieteenfilosofian kannalta artikkelissa&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/09/25/fallibilistinen-symboli/">Fallibilistinen symboli</a>.)</p><p>Ilmastoalarmisteille ennusteiden pettäminen on kuitenkin ollut kova paikka, ja ilmiö on usein myös kiistetty. Pettymystä on paikattu usein viistolla uutisoinnilla: aina kun on poikkeuksellisen lämmintä, siitä tehdään ilmastonmuutosuutinen, vaikka lämpötilojen keskiarvo junnaisi paikallaan. Jos taas on poikkeuksellisen kylmää, se ohitetaan satunnaisilmiönä. Ilmatieteen laitos on liittynyt samaan alarmistien joukkoon. Huomioni kiinnitti toissa viikon Helsingin Sanomien&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005252827.html">vieraskynäartikkeli</a>, jossa laitoksen pääjohtaja oli selvästi poiminut lukunsa ei ilmastotutkijoiden eli IPCC:n raportin tieteellisestä osuudesta vaan ilmastoaktivistien poliitikoille suunnatuista kampanjapapereista.&nbsp;</p><p>Viime viikolla johtavat ilmastoalarmistit (mm. professorit&nbsp;<strong>Ben Santer</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Mike Mann</strong>) ovat herättäneet kuitenkin suurta huomiota julkaisemalla artikkelin<a href="https://www.nature.com/ngeo/journal/vaop/ncurrent/full/ngeo2973.html">&nbsp;Nature Geosciencessa</a>, jossa he käytännössä myöntävät, että vuosisadan vaihteesta lähtien on vallinnut ns. hiatus, mikä tarkoittaa, etteivät lämpötilat troposfäärissä ole olennaisesti nousseet. Artikkeli oli ilmeisesti korkea aika kirjoittaa, sillä mitattavia tosiasioita on epäviisasta torjua loputtomiin, ja he etsivät mahdollisia selityksiä lämpötilan paikallaan pysymiseen. Sen he myöntävät suoraan, että ilmastomallinnukset ovat antaneet liian korkeita lämpötiloja.</p><p>Kriitikot, joita on tämän vuoksi skeptikoiksi tai denialisteiksi nimitetty (mm. professorit&nbsp;<strong>John Christy</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Judith Curry</strong>), ovat jo vuosia arvostelleet samoja mallinnuksia liian korkeiksi. Toivottavasti tilanne lähentää väittelyn osapuolia ja vähentää tutkijoiden paikoin noitavainoihin yltyvää riitelyä. Toistaiseksi Santer ja Mann pitävät kiinni hiilidioksiditeoriasta. Christy sen sijaan katsoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ei ole ratkaisevinta vaikutusta lämpötilaan. Ketkään heistä eivät kiistä ilmastonmuutosta, vain ilmiön syistä ja mittakaavasta väitellään.</p><p>Onko asia tärkeä? On, monesta syystä. Emme tietenkään tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta sen tulisi perustua mahdollisimman luotettavaan tutkimusmetodiin.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/01/17/ilmastoagnostikon-tunnustus/">Politiikassa tulisi puolestaan välttää panikointia</a>. Esinnäkin olemme sitoneet valtavat politiikkatoimet hiilidioksiditeoriaan. EU esimerkiksi on laittanut siihen satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojelun projekteihin yhteensä. Näiden toimien onnistumista olen arvioinut taannoin&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/09/07/pariisin-ilmastonaytelma-rokottaa-euta/">blogissani</a>. Silti tämä on vasta alkua, sillä Pariisin sopimus sitouttaa EU:n leikkauksiin tavalla, jota muilla sopimusmailla ei ole. Toisin kuin kilpailjoilla, EU:lla tavoite on sekä tiukka että sitova oman lainsäädäntömme tähden. Toisekseen asia on tärkeä siksi, että mallinnusten tunnustaminen yliarvioiduiksi heikentää itse asiassa Pariisin sopimuksen pohjaa. Olisi loogista odottaa, että ennuste lämpötilan noususta vuoteen 2100 mennessä laskisi jo tämän korjauksen vuoksi jonkin verran. Jää nähtäväksi, millaisen raportin IPCC antaa lähiaikoina. Nyt ehkä saa syytöksittä jo todeta senkin, että jo edellisen IPCC:n aviointiraportin tieteellinen osuus lievensi hiilidioksidipakotetta, vaikka tätä tietoa ei päästettykään raportin poliittiseen osaan.</p><p>Miksi ei? Monen rikastuminen ja arvovalta on tässä kiinni. Kokonainen ilmastobisnes perustuu siihen. Tiedekin on ehtinyt politisoitua tavalla, joka tulee jälkipolvia kauhistuttamaan. Kun tietää, että rahoitus myönnetään erityisesti tietynlaiselle tutkimukselle, kiusaus miellyttää tilaajaa kasvaa suureksi.</p><p>Tiede edistyy, mutta politiikka edistyy joskus hitaammin. Olin tyytyväinen kun huomasin, että presidentti&nbsp;<strong>Sauli Niinistö&nbsp;</strong><a href="http://www.presidentti.fi/public/default.aspx?contentid=361477&amp;nodeid=44809&amp;contentlan=1&amp;culture=fi-FI">korjasi tässä suhteessa tilannetta nostamalla esiin mustan hiilen</a>, black carbonin, eli fossiilisesta polttamisesta syntyvän noen osuutta jäätiköiden sulamisen kiihdyttäjänä. Olen&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2010/12/04/kohti-cancunia-ilmastopolitiikka-on-pilkottava-osiin/">vuosia kysynyt, miksei tätä tekijää nosteta ilmastosopimusten agendalle</a>, sillä kyseessä olisi huomattavasti helpommin teknologian avulla kontrolloitava ongelma kuin elämän olennainen sivutuote, hiilidioksidi. Ongelmaa on pidetty esillä kymmenkunta vuotta mutta se ei ole lyönyt läpi, luultavasti poliittisen paineen vuoksi. Uusimman tutkimuksen mukaan sen rooli arktisella alueella on kuitenkin vähintään yhtä merkittävä kuin hiilidioksidin. Se voisi selittää myös sen, miksi sulaminen jatkuu vaikkei lämpötila nouse.</p><p>Mitä tieteeltä sitten voi odottaa ilmastonmuutoksen kaltaisessa ilmiössä, joka lähtökohtaisesti sisältää suuren määrän epävarmuustekijöitä? Kun peräänkuulutetaan IPCC:n raporttien ehdotonta luotettavuutta, ei silloin pidä viitata tiedon varmuuteen, sillä sellaista ei ole saatavilla. Luotettavuus koskee tiedon proseduuria ja metodeja. Tieteen klassisia kriteerejä &ndash; objektiivisuutta, autonomisuutta, kriittisyyttä ja edistyvyyttä &ndash; tulee pitää kunniassa niissä käytänteissä, joissa tiedettä tehdään ja tuloksia välitetään eteenpäin. Nähdäkseni ilmastotieteen kriisin taustalla on nimenomaan se, että edellä kuvatusta kognitivistisesta tieteenihanteesta on tingitty. Asialla on tehty intohimoista politiikkaa, ja jälki on kuumottava.</p><p><em>Kirjoittaja on&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2014/11/vaitos-15-11-eu-kasvattanut-paastojaan-satoja-miljardeja-maksaneiden-ilmastotoimiensa-aikana-korhola/">kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori</a>&nbsp;ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.</em></p> Siitä on jo kaksitoista vuotta, kun tunnettu ilmastonmuutostutkija ja YK:n ilmastopaneelin arviointiraportin johtava kirjoittaja professori Phil Jones totesi ongelmaksi sen, ettei ilmasto lämpene ennusteiden mukaisesti. Kyseessä oli yksityinen samanmielisille kollegoille osoitettu sähköpostiviesti, joka sittemmin vuoti julkisuuteen niin sanotun CRU-skandaalin yhteydessä: ”Tiedeyhteisö epäilemättä arvostelisi minua jos sanoisin, että maapallo on viilentynyt vuodesta 1998. OK, se on, mutta kyseessä on vain 7 vuoden aineisto eikä se ole tilastollisesti merkittävä…, (Phil Jones, CRU-sähköpostit 5. heinäkuuta 2005). Hän jatkoi 
neljä vuotta myöhemmin: “’Ei-ylenevän trendin’ täytyy jatkua yhteensä 15 vuoden ajan ennen kuin alamme huolestua”, (Phil Jones, CRU-sähköpostit 7. toukokuuta, 2009). (Kuvaan CRU-skandaalia väitöskirjani kappaleissa 4.4.3 ja 4.4.8.)

Nyt sama paikallaan pysyvä trendi on jatkunut 19 vuotta.

Tieteelle se ei ole mikään ongelma. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus tai lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi se on tieteen edistymisen kannalta.

Ongelma se on ollut vain niille, jotka olivat hirttäytyneet ilmastoennusteisiin ja päättäneet, että tässä on lopullinen totuus. Jopa jotkut poliitikot vakuuttavat, että ”science is settled and case is closed” – tiede on vakiintunut eikä asiasta enää keskustella – tajuamatta, että asenne on itse asiassa tieteenvastainen. Tiede edistyy yritysten ja erehdysten kautta, jos ollaan vilpittömiä, ei sorruta korruptioon eikä kritiikkiä syyllistetä. (Samaa kysymystä olen käsitellyt tieteenfilosofian kannalta artikkelissa Fallibilistinen symboli.)

Ilmastoalarmisteille ennusteiden pettäminen on kuitenkin ollut kova paikka, ja ilmiö on usein myös kiistetty. Pettymystä on paikattu usein viistolla uutisoinnilla: aina kun on poikkeuksellisen lämmintä, siitä tehdään ilmastonmuutosuutinen, vaikka lämpötilojen keskiarvo junnaisi paikallaan. Jos taas on poikkeuksellisen kylmää, se ohitetaan satunnaisilmiönä. Ilmatieteen laitos on liittynyt samaan alarmistien joukkoon. Huomioni kiinnitti toissa viikon Helsingin Sanomien vieraskynäartikkeli, jossa laitoksen pääjohtaja oli selvästi poiminut lukunsa ei ilmastotutkijoiden eli IPCC:n raportin tieteellisestä osuudesta vaan ilmastoaktivistien poliitikoille suunnatuista kampanjapapereista. 

Viime viikolla johtavat ilmastoalarmistit (mm. professorit Ben Santer ja Mike Mann) ovat herättäneet kuitenkin suurta huomiota julkaisemalla artikkelin Nature Geosciencessa, jossa he käytännössä myöntävät, että vuosisadan vaihteesta lähtien on vallinnut ns. hiatus, mikä tarkoittaa, etteivät lämpötilat troposfäärissä ole olennaisesti nousseet. Artikkeli oli ilmeisesti korkea aika kirjoittaa, sillä mitattavia tosiasioita on epäviisasta torjua loputtomiin, ja he etsivät mahdollisia selityksiä lämpötilan paikallaan pysymiseen. Sen he myöntävät suoraan, että ilmastomallinnukset ovat antaneet liian korkeita lämpötiloja.

Kriitikot, joita on tämän vuoksi skeptikoiksi tai denialisteiksi nimitetty (mm. professorit John Christy ja Judith Curry), ovat jo vuosia arvostelleet samoja mallinnuksia liian korkeiksi. Toivottavasti tilanne lähentää väittelyn osapuolia ja vähentää tutkijoiden paikoin noitavainoihin yltyvää riitelyä. Toistaiseksi Santer ja Mann pitävät kiinni hiilidioksiditeoriasta. Christy sen sijaan katsoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ei ole ratkaisevinta vaikutusta lämpötilaan. Ketkään heistä eivät kiistä ilmastonmuutosta, vain ilmiön syistä ja mittakaavasta väitellään.

Onko asia tärkeä? On, monesta syystä. Emme tietenkään tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta sen tulisi perustua mahdollisimman luotettavaan tutkimusmetodiin. Politiikassa tulisi puolestaan välttää panikointia. Esinnäkin olemme sitoneet valtavat politiikkatoimet hiilidioksiditeoriaan. EU esimerkiksi on laittanut siihen satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojelun projekteihin yhteensä. Näiden toimien onnistumista olen arvioinut taannoin blogissani. Silti tämä on vasta alkua, sillä Pariisin sopimus sitouttaa EU:n leikkauksiin tavalla, jota muilla sopimusmailla ei ole. Toisin kuin kilpailjoilla, EU:lla tavoite on sekä tiukka että sitova oman lainsäädäntömme tähden. Toisekseen asia on tärkeä siksi, että mallinnusten tunnustaminen yliarvioiduiksi heikentää itse asiassa Pariisin sopimuksen pohjaa. Olisi loogista odottaa, että ennuste lämpötilan noususta vuoteen 2100 mennessä laskisi jo tämän korjauksen vuoksi jonkin verran. Jää nähtäväksi, millaisen raportin IPCC antaa lähiaikoina. Nyt ehkä saa syytöksittä jo todeta senkin, että jo edellisen IPCC:n aviointiraportin tieteellinen osuus lievensi hiilidioksidipakotetta, vaikka tätä tietoa ei päästettykään raportin poliittiseen osaan.

Miksi ei? Monen rikastuminen ja arvovalta on tässä kiinni. Kokonainen ilmastobisnes perustuu siihen. Tiedekin on ehtinyt politisoitua tavalla, joka tulee jälkipolvia kauhistuttamaan. Kun tietää, että rahoitus myönnetään erityisesti tietynlaiselle tutkimukselle, kiusaus miellyttää tilaajaa kasvaa suureksi.

Tiede edistyy, mutta politiikka edistyy joskus hitaammin. Olin tyytyväinen kun huomasin, että presidentti Sauli Niinistö korjasi tässä suhteessa tilannetta nostamalla esiin mustan hiilen, black carbonin, eli fossiilisesta polttamisesta syntyvän noen osuutta jäätiköiden sulamisen kiihdyttäjänä. Olen vuosia kysynyt, miksei tätä tekijää nosteta ilmastosopimusten agendalle, sillä kyseessä olisi huomattavasti helpommin teknologian avulla kontrolloitava ongelma kuin elämän olennainen sivutuote, hiilidioksidi. Ongelmaa on pidetty esillä kymmenkunta vuotta mutta se ei ole lyönyt läpi, luultavasti poliittisen paineen vuoksi. Uusimman tutkimuksen mukaan sen rooli arktisella alueella on kuitenkin vähintään yhtä merkittävä kuin hiilidioksidin. Se voisi selittää myös sen, miksi sulaminen jatkuu vaikkei lämpötila nouse.

Mitä tieteeltä sitten voi odottaa ilmastonmuutoksen kaltaisessa ilmiössä, joka lähtökohtaisesti sisältää suuren määrän epävarmuustekijöitä? Kun peräänkuulutetaan IPCC:n raporttien ehdotonta luotettavuutta, ei silloin pidä viitata tiedon varmuuteen, sillä sellaista ei ole saatavilla. Luotettavuus koskee tiedon proseduuria ja metodeja. Tieteen klassisia kriteerejä – objektiivisuutta, autonomisuutta, kriittisyyttä ja edistyvyyttä – tulee pitää kunniassa niissä käytänteissä, joissa tiedettä tehdään ja tuloksia välitetään eteenpäin. Nähdäkseni ilmastotieteen kriisin taustalla on nimenomaan se, että edellä kuvatusta kognitivistisesta tieteenihanteesta on tingitty. Asialla on tehty intohimoista politiikkaa, ja jälki on kuumottava.

Kirjoittaja on kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.

]]>
110 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239257-ilmasto-kuumottava-aihe#comments Ympäristö Ilmastonmuutos Ilmastopolitiikka Mon, 26 Jun 2017 15:25:19 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239257-ilmasto-kuumottava-aihe
Nolattu morsian http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238117-nolattu-morsian <p>Viime viikolla isolle joukolle ihmiskuntaa tarjoutui herkullinen tilaisuus moraalisella ylängöllä käyskentelyyn, kun Yhdysvallat ilmoitti jättäytymisestä Pariisin sopimuksen ulkopuolelle. Aivan kuten&nbsp;<strong>George W. Bush</strong>&nbsp;aikoinaan yhdisti maailmaa Kioton pöytäkirjan taakse arvostellessaan sen heikkouksia,&nbsp;<strong>Donald J. Trump</strong>&nbsp;teki nyt saman palveluksen Pariisin sopimukselle. Normiriemu ja paheksunta valtasivat myös sosiaalisen median. Kuka tahansa keskinkertainen poliitikko pääsi loistamaan päivittelemällä, kuinka vähän Trump ymmärtääkään bisneksestä ja ilmastopolitiikasta. Ja huippupoliitikot lupasivat tiukempia toimia. &rdquo;Jos USA luistaa, meidän on osoitettava johtajuutta&rdquo;, vakuuteltiin niin Kiinassa kuin EU:ssa ja vaadittiin entistä kunnianhimoisempia tavoitteita.</p><p>Tilanteen piti huipentua viime perjantaina EU:n ja Kiinan yhteiseen tiukkaan julkilausumaan, jossa nämä ottaisivat ilmastojohtajuuden ja näpäyttäisivät samalla Trumpia. Täyttymyksen odotusi lässähti:&nbsp;<a href="https://yle.fi/uutiset/3-9647637">Yle kuvaa terästeollisuuden edun jyränneen Kiinan ja EU:n lyhykäisen ilmastoromanssin</a>. HS:n mukaan&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005238421.html">yritys näpäyttää Trumpia ilmasto&not;sopimuksesta jäi kauppakiistojen &rdquo;panttivangiksi&rdquo; kokouksen päättyessä riitaan</a>. Yhteistä julkilausumaa ei voitu allekirjoittaa, sillä Kiina yritti hyödyntää kiihkeän morsiamen intoa liikaa vaatimalla markkinatalousmaan asemaa WTO:ssa.&nbsp;</p><p>Se paljasti sulhasen aikeet. Tilanne oli karmea. Morsiamen olisi tehnyt niin mieli mutta myöntymisestä olisi syntynyt skandaali. Kiinalaiset kertoivat rivien välissä juuri sen, minkä Trump oli sanonut suoraan.&nbsp;</p><p>Kiinalle Pariisin sopimukseen sitoutuminen ei ole ongelma vaan onnenkauppa. Sopimus tietää sille miljardeittain rahaa: vuotuinen teollisuusmaiden kehitysmaille maksama sadan miljardin ilmastopotti hyödyttää myös Kiinaa, jolle ilmansaasteet ovat niin vakava kansanterveysongelma, että päästöjä olisi pakko rajoittaa ilman rahoitustakin. Sopimuksen mukaan maa saa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 mennessä, ja päästöt laskisivat sen jälkeen joka tapauksessa teknologian uudistumisen myötä. Sen päästöt henkeä kohti ylittivät EU:n keskiarvon jo viime vuosikymmenen vaihteessa.&nbsp;</p><p>EU on tässä se romanssin naiivi osapuoli mutta ei onneksi sentään niin naiivi, että olisi antanut Kiinan vedättää markkinatalousmaa-statuksella. Ei keskusjohtoista suunnitelmataloutta voi sellaiseksi nimittää. Päätös olisi tiennyt entistä enemmän päästöjä ja vähemmän työpaikkoja, jos halpa kiinalaisteräs pääsisi esteettä jyräämään EU:n teräksentuotannon. Ilmastotekonakaan sitä ei voi pitää, sillä tiedossa on että kiinalaisteräksen päästöt tuotantotonnia kohden ovat noin kolminkertaiset esimerkiksi Outokummun teräkseen verrattuna.&nbsp;</p><p>Mitä tulee USA:n presidentin moittimiseen, historia on osoittanut, että presidentin vaihdokset ovat vaikuttaneet USA:n käytännön ilmastopolitiikkaan varsin vähän.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/12/18/maanosanpetos/">Siksi itsekin ennakoin vuotta ennen Pariisin kokousta</a>, että presidentin henkilöstä ja puolueesta riippumatta USA jättää sopimuksen, jo vähintään rahoitusvastuista vapautuakseen.</p><p><strong>Bill Clintonin</strong>, George W. Bushin ja&nbsp;<strong>Barack Obaman</strong>&nbsp;ilmastopoliittiset teot eivät olennaisesti poikenneet toisistaan. Kukin heistä joutui ottamaan huomioon kansalaisten, elinkeinoelämän ja kongressin näkemykset, kuten myös USA:n politiikassa yleisesti vallitsevan haluttomuuden olla riippuvaisia YK-tason päätöksistä.&nbsp;</p><p>Jo Clintonin kaudella lyötiin lukkoon periaate, ettei USA sitoudu päästövähennyskattoihin ilman merkittävien kehitysmaiden mukanaoloa, ja siinä linjauksessa pysyttiin niin Bushin kuin Obamankin aikana, vaikka retoriset vaikutelmat olisivatkin erilaisia. Näitä avainmaita YK:n ilmastopolitiikan kehitysmaaryhmässä olivat erityisesti Kiina ja Intia, ehkä myös Brasilia. Toisena ehtona Clintonin hallinnolla oli, etteivät YK-tason ilmastositoumukset saa haitata USA:n taloutta. Bushin hallinto ei muuttanut Clintonin hallinnon ehtoja, vaikka ehkä piti niistä enemmän meteliä kuin Clinton, minkä vuoksi Bushin ilmastopoliittinen imago oli ympäristöjärjestöjen ja EU:n näkökulmasta paljon huonompi kuin Clintonin. Koska Kioton pöytäkirja ei täyttänyt kumpaakaan USA:n asettamaa perusehtoa, USA ei sitä milloinkaan ratifioinut.&nbsp;</p><p>Obama puolestaan aloitti kautensa vihertävillä ja ilmastopoliittisesti edistyksellisillä lausunnoilla, mutta reaalipolitiikassa hän joutui usein noudattamaan kongressin näkemyksiä. Kun Obama sitten liitti USA:n Pariisin sopimukseen, hän teki sen omavaltaisesti erikoismenettelyllä yrittäen välttää kongressin käsittelyn, sillä hinnalla ettei sopimuksesta tehty sitovaa.</p><p>Muistan hyvin, että itsekin paheksuin vuosituhannen vaihteessa Yhdysvaltojen vastuuttomuutta Kioton suhteen, kunnes tutustuin ilmastopolitiikan pullonkauloihin.&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2014/11/vaitos-15-11-eu-kasvattanut-paastojaan-satoja-miljardeja-maksaneiden-ilmastotoimiensa-aikana-korhola/">Kioton sopimuksesta ei ollutkaan mitään olennaista hyötyä, ei edes päästöjen vähentäjänä</a>. Paheksuntamme meni myös hukkaan, sillä kiusallista kyllä, päästöjen vähentämistahdissa tuo ilmastopolitiikan paarialuokkaan leimattu maa ohitti jopa edelläkävijäksi itseään ylistävän EU:n. USA:lla on kyllä henkeä kohden enemmän päästöjä, mutta se kykeni leikkaamaan niitä nopeammin. Nyt voimme odottaa saman trendin jatkuvan Pariisin sopimuksen suhteen, etenkin kun tällä kertaa apuna on liuskekaasu. Jättäytymällä pois USA vapauttaa itsensä maksuvelvoitteesta, ja kysymykseni onkin kuinka suuressa määrin tuo vuotuiset sata miljardia dollaria kaatuu lopulta EU:n päälle ja mikä tulee olemaan Suomen vuotuinen osuus.&nbsp;</p><p>Ylivoimaisesti naiivimpina pidän niitä tahoja, jotka vaativat nyt&nbsp;<a href="https://yle.fi/uutiset/3-9645301">vastapainoksi EU:lta yhä tiukempia yksipuolisia päästövähennyksiä</a>, ikään kuin se millään lailla parantaisi globaalia päästökehitystä. Jo nyt EU:n osuus globaaleista päästöistä on kahdeksan prosentin luokkaa ja vuonna 2030 se on noin neljä. Kokemus osoittaa, että yksipuolinen tiukkuutemme antaa vain saastuttajille kilpailuetua. Viimeksi eilen EU-asioita valmistelevassa ympäristöjaostossa Suomen Luonnonsuojeluliiton edustaja vaati Suomea ja muuta EU:ta paikkaamaan USA:n jättämää aukkoa ja korottamaan ambitiotasoaan.&nbsp;</p><p>Kerrataan faktat Pariisin sopimuksesta. Kiina kasvattaa päästöjään vielä 13 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään noin 40 % nykytasosta, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 neuvostotasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USAn piti leikata noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia. Merkittävistä päästäjistä vain siis EU leikkaa merkittävästi, ja juuri siltä ollaan nyt vaatimassa lisää. Morsian rankaisee itseään.&nbsp;</p><p>Jos poliitikkomme tämän hyväksyvät, ilmastoesileikki on sekoittanut heidän päänsä.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime viikolla isolle joukolle ihmiskuntaa tarjoutui herkullinen tilaisuus moraalisella ylängöllä käyskentelyyn, kun Yhdysvallat ilmoitti jättäytymisestä Pariisin sopimuksen ulkopuolelle. Aivan kuten George W. Bush aikoinaan yhdisti maailmaa Kioton pöytäkirjan taakse arvostellessaan sen heikkouksia, Donald J. Trump teki nyt saman palveluksen Pariisin sopimukselle. Normiriemu ja paheksunta valtasivat myös sosiaalisen median. Kuka tahansa keskinkertainen poliitikko pääsi loistamaan päivittelemällä, kuinka vähän Trump ymmärtääkään bisneksestä ja ilmastopolitiikasta. Ja huippupoliitikot lupasivat tiukempia toimia. ”Jos USA luistaa, meidän on osoitettava johtajuutta”, vakuuteltiin niin Kiinassa kuin EU:ssa ja vaadittiin entistä kunnianhimoisempia tavoitteita.

Tilanteen piti huipentua viime perjantaina EU:n ja Kiinan yhteiseen tiukkaan julkilausumaan, jossa nämä ottaisivat ilmastojohtajuuden ja näpäyttäisivät samalla Trumpia. Täyttymyksen odotusi lässähti: Yle kuvaa terästeollisuuden edun jyränneen Kiinan ja EU:n lyhykäisen ilmastoromanssin. HS:n mukaan yritys näpäyttää Trumpia ilmasto¬sopimuksesta jäi kauppakiistojen ”panttivangiksi” kokouksen päättyessä riitaan. Yhteistä julkilausumaa ei voitu allekirjoittaa, sillä Kiina yritti hyödyntää kiihkeän morsiamen intoa liikaa vaatimalla markkinatalousmaan asemaa WTO:ssa. 

Se paljasti sulhasen aikeet. Tilanne oli karmea. Morsiamen olisi tehnyt niin mieli mutta myöntymisestä olisi syntynyt skandaali. Kiinalaiset kertoivat rivien välissä juuri sen, minkä Trump oli sanonut suoraan. 

Kiinalle Pariisin sopimukseen sitoutuminen ei ole ongelma vaan onnenkauppa. Sopimus tietää sille miljardeittain rahaa: vuotuinen teollisuusmaiden kehitysmaille maksama sadan miljardin ilmastopotti hyödyttää myös Kiinaa, jolle ilmansaasteet ovat niin vakava kansanterveysongelma, että päästöjä olisi pakko rajoittaa ilman rahoitustakin. Sopimuksen mukaan maa saa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 mennessä, ja päästöt laskisivat sen jälkeen joka tapauksessa teknologian uudistumisen myötä. Sen päästöt henkeä kohti ylittivät EU:n keskiarvon jo viime vuosikymmenen vaihteessa. 

EU on tässä se romanssin naiivi osapuoli mutta ei onneksi sentään niin naiivi, että olisi antanut Kiinan vedättää markkinatalousmaa-statuksella. Ei keskusjohtoista suunnitelmataloutta voi sellaiseksi nimittää. Päätös olisi tiennyt entistä enemmän päästöjä ja vähemmän työpaikkoja, jos halpa kiinalaisteräs pääsisi esteettä jyräämään EU:n teräksentuotannon. Ilmastotekonakaan sitä ei voi pitää, sillä tiedossa on että kiinalaisteräksen päästöt tuotantotonnia kohden ovat noin kolminkertaiset esimerkiksi Outokummun teräkseen verrattuna. 

Mitä tulee USA:n presidentin moittimiseen, historia on osoittanut, että presidentin vaihdokset ovat vaikuttaneet USA:n käytännön ilmastopolitiikkaan varsin vähän. Siksi itsekin ennakoin vuotta ennen Pariisin kokousta, että presidentin henkilöstä ja puolueesta riippumatta USA jättää sopimuksen, jo vähintään rahoitusvastuista vapautuakseen.

Bill Clintonin, George W. Bushin ja Barack Obaman ilmastopoliittiset teot eivät olennaisesti poikenneet toisistaan. Kukin heistä joutui ottamaan huomioon kansalaisten, elinkeinoelämän ja kongressin näkemykset, kuten myös USA:n politiikassa yleisesti vallitsevan haluttomuuden olla riippuvaisia YK-tason päätöksistä. 

Jo Clintonin kaudella lyötiin lukkoon periaate, ettei USA sitoudu päästövähennyskattoihin ilman merkittävien kehitysmaiden mukanaoloa, ja siinä linjauksessa pysyttiin niin Bushin kuin Obamankin aikana, vaikka retoriset vaikutelmat olisivatkin erilaisia. Näitä avainmaita YK:n ilmastopolitiikan kehitysmaaryhmässä olivat erityisesti Kiina ja Intia, ehkä myös Brasilia. Toisena ehtona Clintonin hallinnolla oli, etteivät YK-tason ilmastositoumukset saa haitata USA:n taloutta. Bushin hallinto ei muuttanut Clintonin hallinnon ehtoja, vaikka ehkä piti niistä enemmän meteliä kuin Clinton, minkä vuoksi Bushin ilmastopoliittinen imago oli ympäristöjärjestöjen ja EU:n näkökulmasta paljon huonompi kuin Clintonin. Koska Kioton pöytäkirja ei täyttänyt kumpaakaan USA:n asettamaa perusehtoa, USA ei sitä milloinkaan ratifioinut. 

Obama puolestaan aloitti kautensa vihertävillä ja ilmastopoliittisesti edistyksellisillä lausunnoilla, mutta reaalipolitiikassa hän joutui usein noudattamaan kongressin näkemyksiä. Kun Obama sitten liitti USA:n Pariisin sopimukseen, hän teki sen omavaltaisesti erikoismenettelyllä yrittäen välttää kongressin käsittelyn, sillä hinnalla ettei sopimuksesta tehty sitovaa.

Muistan hyvin, että itsekin paheksuin vuosituhannen vaihteessa Yhdysvaltojen vastuuttomuutta Kioton suhteen, kunnes tutustuin ilmastopolitiikan pullonkauloihin. Kioton sopimuksesta ei ollutkaan mitään olennaista hyötyä, ei edes päästöjen vähentäjänä. Paheksuntamme meni myös hukkaan, sillä kiusallista kyllä, päästöjen vähentämistahdissa tuo ilmastopolitiikan paarialuokkaan leimattu maa ohitti jopa edelläkävijäksi itseään ylistävän EU:n. USA:lla on kyllä henkeä kohden enemmän päästöjä, mutta se kykeni leikkaamaan niitä nopeammin. Nyt voimme odottaa saman trendin jatkuvan Pariisin sopimuksen suhteen, etenkin kun tällä kertaa apuna on liuskekaasu. Jättäytymällä pois USA vapauttaa itsensä maksuvelvoitteesta, ja kysymykseni onkin kuinka suuressa määrin tuo vuotuiset sata miljardia dollaria kaatuu lopulta EU:n päälle ja mikä tulee olemaan Suomen vuotuinen osuus. 

Ylivoimaisesti naiivimpina pidän niitä tahoja, jotka vaativat nyt vastapainoksi EU:lta yhä tiukempia yksipuolisia päästövähennyksiä, ikään kuin se millään lailla parantaisi globaalia päästökehitystä. Jo nyt EU:n osuus globaaleista päästöistä on kahdeksan prosentin luokkaa ja vuonna 2030 se on noin neljä. Kokemus osoittaa, että yksipuolinen tiukkuutemme antaa vain saastuttajille kilpailuetua. Viimeksi eilen EU-asioita valmistelevassa ympäristöjaostossa Suomen Luonnonsuojeluliiton edustaja vaati Suomea ja muuta EU:ta paikkaamaan USA:n jättämää aukkoa ja korottamaan ambitiotasoaan. 

Kerrataan faktat Pariisin sopimuksesta. Kiina kasvattaa päästöjään vielä 13 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään noin 40 % nykytasosta, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 neuvostotasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USAn piti leikata noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia. Merkittävistä päästäjistä vain siis EU leikkaa merkittävästi, ja juuri siltä ollaan nyt vaatimassa lisää. Morsian rankaisee itseään. 

Jos poliitikkomme tämän hyväksyvät, ilmastoesileikki on sekoittanut heidän päänsä. 

 

]]>
15 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238117-nolattu-morsian#comments EU Ilmastopolitiikka Kiina Pariisin sopimus Trump Thu, 08 Jun 2017 05:36:45 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238117-nolattu-morsian
Trumpin valinta http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237795-trumpin-valinta <p>Jos Yhdysvaltain presidentti&nbsp;<strong>Donald Trump</strong>&nbsp;ilmoittaa tänään maansa vetäytyvän Pariisin sopimuksesta, se tietää vaikeuksia sopimukselle. Mutta jos hän ilmoittaa USA:n jäävän neuvottelupöytiin, sekin tietää vaikeuksia. Ensimmäisessä vaihtoehdossa sopimusta nakerretaan ulkoapäin, toisessa sisältäpäin. Hyvää vaihtoehtoa ei ole, ja pitkälti se johtuu Pariisin sopimuksen luonteesta.&nbsp;</p><p>Pariisin sopimus on kansainvälinen turhake, jolla&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/02/17/kaikkien-aikojen-kasvojenpelastus/">pelastettiin kyllä poliitikkojen kasvot</a>, mutta ei ympäristöä, ja mitä pikemmin se kaatuisi, sen parempi. Maailman ei kannattaisi toistaa Kioton sopimuksen kaltaista prosessia, joka lopulta kutistui&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/12/18/maanosanpetos/">mitättömäksi päästövähennyssopimukseksi EU:n ja neljän muun vähentäjämaan kesken</a>. Kiotoon haaskattiin melkein 20 vuotta ja valtava määrä voimavaroja. Pariisin sopimus ei ole olennaisesti parempi, ja on itse asiassa mahdollisuuksien vakavaa tuhlaamista, opportunity cost.&nbsp;</p><p>Ilmastokysymyksen todellinen testi tapahtuu energian saralla. Ihmiskunnan tulisi keskittyä panostamaan kaikki voimavarat järkeviin uusiin energiaratkaisuihin, joissa pyritään siihen, että puhdas ja luotettava energia tulee mahdollisimman halvaksi. Kun Kioton ja Pariisin ideologinen lähtökohta on päinvastainen, ja kun valitut keinot vain nostavat kuluttajahintoja ja tukirakennelmat vain tuudittavat uusiutuvia energiamuotoja tehottomuuteen samalla kun rikastuttavat harvoja, yhtälö on vaarallinen. Nykysysteemi, jota Pariisin sopimus ruokkii, vain lisää energiaköyhyyttä, ja energiasta ymmärtämättömät poliitikot ovat saaneet tämän aikaan.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/11/03/huijattu-kansa-huijattu-poliitikko/">Kun tiedostamme, ettei tuuli ja aurinko vieläkään anna maailmalle yhtä prosenttia enempää energiantarpeestamme, olisi syytä herätä tajuamaan keskeytymiskustannuksille alttiin energian rajoitukset.&nbsp;</a></p><p>Pariisin sopimus on liian heikko, että siihen kannattaisi käyttää ne valtavat panokset, joihin nyt on sitouduttu. Jos ilmastomalleihin on uskominen, nykyiset päästövähennystavoitteet vähentäisivät lämpenemistä 0,2 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Vähennysten kustannus olisi kuitenkin merkittävä, ja hidastaisi talouskasvua etenkin kehitysmaissa, joka tekisi niistä entistä haavoittuvampia. Juuri tätä kustannusta voi kutsua mahdollisuuksien haaskaamiseksi, rahaksi jota ei käytetä uusiin teknologioihin.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/02/13/lottovoitto/">Julkista rahaa ei tulisi enää käyttää senttiäkään sillä vastuuttomalla tavalla, jolla uusiutuvaa energiaa nyt edistetään</a>. Kun se ei tapahdu markkinaehtoisesti vaan poliitikkojen johdolla, vahinko on valmis, ja siitä on paljon näyttöä.&nbsp;</p><p>EU ja Kiina aikovat antaa huomenna yhteisen julkilausuman Pariisin sopimuksen puolesta. Kiinaa en ihmettele, sehän saa &rdquo;kehitysmaana&rdquo; sopimuksesta miljardien rahallisen hyödyn, mutta EU:n uhoa ilmastojohtajuudesta pidän naiivina. Me siirrämme edelleen teollisuutta ja päästöjä muualle ja leikkaamme kansalaistemme työpaikkoja. Jos sitten vielä ihmettelemme mistä populismi nousee, olemme todellakin huojuvassa tornissa.&nbsp;</p><p>Eikä Trumpiakaan kannata syyttää aivan kaikesta. Mies on epäilemättä vaikea ja arvaamaton luonne, mutta se oli&nbsp;<strong>Obama</strong>, joka keksi kyseenalaisen kiertotien välttää senaatin käsittely. Vähintäänkin sadan miljardin vuotuinen ilmastorahoitus kehitysmaille, Kiina ja Intia mukaan lukien, olisi vaatinut senaatin hyväksynnän. Kun nyt&nbsp;<strong>Angela Merkel</strong>&nbsp;pahoittelee USA:n linjaa korostamalla, että&nbsp;<a href="https://www.theguardian.com/world/2017/may/28/merkel-says-eu-cannot-completely-rely-on-us-and-britain-any-more-g7-talks">Pariisin sopimus on globalisaatiota muovaava keskeinen sopimus</a>, hän samalla tulee tunnustaneeksi sen olleen luonteeltaan juuri sellainen, joka USA:ssa olisi edellyttänyt senaatin käsittelyä.&nbsp;</p><p>Yksi ongelma, jota Pariisin sopimuksen kohdalla on harvemmin nostettu esiin, liittyy sen paradoksaalisuuteen: sopimus on kummallinen oxymoron, allekirjoittajilleen ei-sitova mutta lämpötilatavoitteeltaan kunnianhimoinen.&nbsp;<a href="http://thehill.com/policy/energy-environment/335127-top-gop-senators-tell-trump-to-ditch-paris-climate-deal">Tämä epäsuhta velvoitteiden ja kunnianhimon välillä antaa aktivisteille pelikentän, ja vaikuttaa olevan yksi syy amerikkalaisten republikaanien huoleen</a>. He kantavat huolta, että asetelma luo tilanteen, jossa valta siirtyy demokraattisesti valituilta elimiltä oikeussaleihin, jos ympäristöjärjestöt käynnistävät oikeudenkäyntien sarjan vaatien sitovampia tavoitteita. Mikään ei takaa, että tuomareilla olisi riittävä kyky arvioida ilmastotiedettä ja -politiikkaa. Tätä vallansiirtymisen riskiä on harva ymmärtänyt.&nbsp;</p><p><em>Kirjoittaja on&nbsp;<a href="https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136507/Therisea.pdf?sequence=1">kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt</a>&nbsp;tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jos Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoittaa tänään maansa vetäytyvän Pariisin sopimuksesta, se tietää vaikeuksia sopimukselle. Mutta jos hän ilmoittaa USA:n jäävän neuvottelupöytiin, sekin tietää vaikeuksia. Ensimmäisessä vaihtoehdossa sopimusta nakerretaan ulkoapäin, toisessa sisältäpäin. Hyvää vaihtoehtoa ei ole, ja pitkälti se johtuu Pariisin sopimuksen luonteesta. 

Pariisin sopimus on kansainvälinen turhake, jolla pelastettiin kyllä poliitikkojen kasvot, mutta ei ympäristöä, ja mitä pikemmin se kaatuisi, sen parempi. Maailman ei kannattaisi toistaa Kioton sopimuksen kaltaista prosessia, joka lopulta kutistui mitättömäksi päästövähennyssopimukseksi EU:n ja neljän muun vähentäjämaan kesken. Kiotoon haaskattiin melkein 20 vuotta ja valtava määrä voimavaroja. Pariisin sopimus ei ole olennaisesti parempi, ja on itse asiassa mahdollisuuksien vakavaa tuhlaamista, opportunity cost. 

Ilmastokysymyksen todellinen testi tapahtuu energian saralla. Ihmiskunnan tulisi keskittyä panostamaan kaikki voimavarat järkeviin uusiin energiaratkaisuihin, joissa pyritään siihen, että puhdas ja luotettava energia tulee mahdollisimman halvaksi. Kun Kioton ja Pariisin ideologinen lähtökohta on päinvastainen, ja kun valitut keinot vain nostavat kuluttajahintoja ja tukirakennelmat vain tuudittavat uusiutuvia energiamuotoja tehottomuuteen samalla kun rikastuttavat harvoja, yhtälö on vaarallinen. Nykysysteemi, jota Pariisin sopimus ruokkii, vain lisää energiaköyhyyttä, ja energiasta ymmärtämättömät poliitikot ovat saaneet tämän aikaan. Kun tiedostamme, ettei tuuli ja aurinko vieläkään anna maailmalle yhtä prosenttia enempää energiantarpeestamme, olisi syytä herätä tajuamaan keskeytymiskustannuksille alttiin energian rajoitukset. 

Pariisin sopimus on liian heikko, että siihen kannattaisi käyttää ne valtavat panokset, joihin nyt on sitouduttu. Jos ilmastomalleihin on uskominen, nykyiset päästövähennystavoitteet vähentäisivät lämpenemistä 0,2 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Vähennysten kustannus olisi kuitenkin merkittävä, ja hidastaisi talouskasvua etenkin kehitysmaissa, joka tekisi niistä entistä haavoittuvampia. Juuri tätä kustannusta voi kutsua mahdollisuuksien haaskaamiseksi, rahaksi jota ei käytetä uusiin teknologioihin. Julkista rahaa ei tulisi enää käyttää senttiäkään sillä vastuuttomalla tavalla, jolla uusiutuvaa energiaa nyt edistetään. Kun se ei tapahdu markkinaehtoisesti vaan poliitikkojen johdolla, vahinko on valmis, ja siitä on paljon näyttöä. 

EU ja Kiina aikovat antaa huomenna yhteisen julkilausuman Pariisin sopimuksen puolesta. Kiinaa en ihmettele, sehän saa ”kehitysmaana” sopimuksesta miljardien rahallisen hyödyn, mutta EU:n uhoa ilmastojohtajuudesta pidän naiivina. Me siirrämme edelleen teollisuutta ja päästöjä muualle ja leikkaamme kansalaistemme työpaikkoja. Jos sitten vielä ihmettelemme mistä populismi nousee, olemme todellakin huojuvassa tornissa. 

Eikä Trumpiakaan kannata syyttää aivan kaikesta. Mies on epäilemättä vaikea ja arvaamaton luonne, mutta se oli Obama, joka keksi kyseenalaisen kiertotien välttää senaatin käsittely. Vähintäänkin sadan miljardin vuotuinen ilmastorahoitus kehitysmaille, Kiina ja Intia mukaan lukien, olisi vaatinut senaatin hyväksynnän. Kun nyt Angela Merkel pahoittelee USA:n linjaa korostamalla, että Pariisin sopimus on globalisaatiota muovaava keskeinen sopimus, hän samalla tulee tunnustaneeksi sen olleen luonteeltaan juuri sellainen, joka USA:ssa olisi edellyttänyt senaatin käsittelyä. 

Yksi ongelma, jota Pariisin sopimuksen kohdalla on harvemmin nostettu esiin, liittyy sen paradoksaalisuuteen: sopimus on kummallinen oxymoron, allekirjoittajilleen ei-sitova mutta lämpötilatavoitteeltaan kunnianhimoinen. Tämä epäsuhta velvoitteiden ja kunnianhimon välillä antaa aktivisteille pelikentän, ja vaikuttaa olevan yksi syy amerikkalaisten republikaanien huoleen. He kantavat huolta, että asetelma luo tilanteen, jossa valta siirtyy demokraattisesti valituilta elimiltä oikeussaleihin, jos ympäristöjärjestöt käynnistävät oikeudenkäyntien sarjan vaatien sitovampia tavoitteita. Mikään ei takaa, että tuomareilla olisi riittävä kyky arvioida ilmastotiedettä ja -politiikkaa. Tätä vallansiirtymisen riskiä on harva ymmärtänyt. 

Kirjoittaja on kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.

]]>
116 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237795-trumpin-valinta#comments Donald Trump Energia Ilmastopolitiikka Pariisin sopimus Thu, 01 Jun 2017 17:28:50 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237795-trumpin-valinta
Erdogan ja kymmenen vuoden sairaus http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235775-erdogan-ja-kymmenen-vuoden-sairaus <p>Turkin eilisen kansanäänestyksen vuoksi&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/04/07/kymmenen-vuoden-sairaus/">blogitekstini kolmen vuoden takaa</a>&nbsp;tuntuu niin ajankohtaiselta, että julkaisen sen uusintana pienin päivityksin:&nbsp;</p><p>Turmeleeko valta? Aivan ilmeisesti, väittää Dublinin yliopiston neuropsykologian professori&nbsp;<strong>Ian Robertson</strong>, joka on tutkinut eri huumeiden vaikutusta aivokemiaan. Menestys ja valta ovat niitä ihmiskunnan huumeita, joilla on suurin aivoja muuttava vaikutus, eivätkä kenenkään aivot selviä muutoksitta, mikäli näitä huumeita saadaan jatkuvasti ja suurina annoksina.</p><p>Robertson kirjoitti huomiotta herättäneen&nbsp;<a href="http://www.huffingtonpost.co.uk/professor-ian-robertson/turkey-erdoan-10-year-illness_b_3410736.html">blogitekstinsä</a>&nbsp;vuonna 2013, kun Turkin pääministeri&nbsp;<strong>Erdogan</strong>&nbsp;vastasi Gezi-aukion mielenosoituksiin ankaruudella, joka hämmästytti paitsi europoliitikot luonnollisesti myös Turkin kansalaiset. Sen jälkeen olemme nähneet paljon lisää vallanhimoa. Nyt Erdogan, tällä kertaa presidentin roolissa, varmisti niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä,&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/3-9568392">jonka reiluutta epäiltiin heti</a>, että hänen valtakausiaan presidenttinä ei perustuslaki rajoita.&nbsp;</p><p>Professori Robertson muistutti, että vallan vaikutus aivoihin oli verrattavissa kokaiiniin: molemmat lisäävät dopamiinin eritystä aivoissa. Tämä puolestaan vaikuttaa aivokuoreen ja muuttaa ajattelua. Ihmisistä tulee itsevarmempia, rohkeampia ja jopa nokkelampia. Mutta sama muutosprosessi tekee heistä myös itsekeskeisempiä, vähemmän itsekriittisiä ja vähemmän kykeneviä tunnistamaan virheitä ja vaaroja. Tämä yhdistelmä tekee johtajista kärsimättömämpiä opposition ja vastakkaisten näkemysten suhteen. Se selittäisi Erdoganin käytöstä niin mielenosoitusten, sosiaalisen median kuin Twitterinkin kanssa.</p><p>Robertson päätteli, ettei yksikään johtaja voi selvitä vallassa kymmentä vuotta enempää ilman merkittävää arvostelukyvyn heikkenemistä. Kukaan ei ole immuuni vallan neurologisille vaikutuksille. Siksi Robertson pitääkin viisaana monien maiden käytäntöä, jossa valtiojohtajien kausia on rajattu.</p><p>Erdogan ei ole ainoa Euroopan sairas mies. Toinen on tuossa naapurissa.&nbsp;<strong>Putin</strong>&nbsp;on ollut vallassa vuodesta 1999, vuoroin pääministerinä, vuoroin presidenttinä.</p><p>Ilmiö on tietenkin inhimillinen, eikä ole rajattu ilmansuuntaan tai sukupuoleen.&nbsp;<strong>Angela Merkel</strong>on jo ylittänyt kymmenen vallantäyteistä ja menestyksekästä vuotta.&nbsp;<strong>Jean-Claude Junckerilla</strong>&nbsp;niitä on ollut jo vaikka kuinka monta. En yritä vihjata mitään, sillä kyseessä ovat vaaleissa luottamuksen saaneet ihmiset. Vaalit ovatkin terveellinen ja tervehdyttävä prosessi kesken vallan huuman. Fiksu poliitikko oivaltaa palvelutehtävänsä luonteen: luottamus täytyy ansaita, mitään ei voi tai ei ainakaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä.</p><p>Olen puhunut toistaiseksi vain politiikasta, mutta aivan turhaa on rajata vallantunteen hurman turmelevaa vaikutusta vain siihen. Kaikki inhimillinen on myös suhteellista, ja siksi mikä tahansa vallan muoto voi pärähtää hattuun: toimittaja, pappi, virkamies ELY-keskuksesta, museovirastosta tai kaavoitusvirastosta, opettaja, portsari tai aivan kuka tahansa voi tukehtua omaan vallantunteeseensa. Siksi kenenkään ei pitäisi sulkea itseään lähtökohtaisesti pois kriittisen tarkastelun alta. Mutta erityisesti pidän politiikkaa haasteena, sillä vaikutus ympäristöön on erityisen laaja ja vahingot sen mukaisia.</p><p>Aloitin itsetarkkailun politiikkaan tultuani ja jo puolen vuoden jälkeen kirjoitin kolumnin&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2000/01/pelottava-ajatus-2/">Pelottava ajatus</a>, jossa väitän että rehellisen poliitikon olemuksessa on aina jotakin rakenteellisen melankolista. Pohdintaa turmeltumisesta jatkoin kuvaamalla, mikä turmelee juuri meppiä. Mitä siinä talossa tapahtuu, miten se kuuluisa neste nousee päähän, kysyin ja yritin vastata blogissa&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2011/04/poyhkeyden-ruumiinavaus/">Pöyhkeyden ruumiinavaus</a>.</p><p>Mutta juuri siksi uskon demokratian ideaan &ndash; Telluksella ei ole parempaa vaihtoehtoa. Filosofi-teologi&nbsp;<strong>Niebuhr</strong>&nbsp;löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia takaa, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa tarvittaessa rakenteita.</p><p>Poliittista keskusteluamme seuratessa sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Tarvitsemme rehellistä, sisällöllistä asiakeskustelua, ei pelkästään keskustelua vallan jaosta. Muuten politiikasta tulee tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei &ndash; ehdokkaita lukuun ottamatta &ndash; saa ketään innostumaan.</p><p>Ja mitäs me sitten teemme?</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Turkin eilisen kansanäänestyksen vuoksi blogitekstini kolmen vuoden takaa tuntuu niin ajankohtaiselta, että julkaisen sen uusintana pienin päivityksin: 

Turmeleeko valta? Aivan ilmeisesti, väittää Dublinin yliopiston neuropsykologian professori Ian Robertson, joka on tutkinut eri huumeiden vaikutusta aivokemiaan. Menestys ja valta ovat niitä ihmiskunnan huumeita, joilla on suurin aivoja muuttava vaikutus, eivätkä kenenkään aivot selviä muutoksitta, mikäli näitä huumeita saadaan jatkuvasti ja suurina annoksina.

Robertson kirjoitti huomiotta herättäneen blogitekstinsä vuonna 2013, kun Turkin pääministeri Erdogan vastasi Gezi-aukion mielenosoituksiin ankaruudella, joka hämmästytti paitsi europoliitikot luonnollisesti myös Turkin kansalaiset. Sen jälkeen olemme nähneet paljon lisää vallanhimoa. Nyt Erdogan, tällä kertaa presidentin roolissa, varmisti niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä, jonka reiluutta epäiltiin heti, että hänen valtakausiaan presidenttinä ei perustuslaki rajoita. 

Professori Robertson muistutti, että vallan vaikutus aivoihin oli verrattavissa kokaiiniin: molemmat lisäävät dopamiinin eritystä aivoissa. Tämä puolestaan vaikuttaa aivokuoreen ja muuttaa ajattelua. Ihmisistä tulee itsevarmempia, rohkeampia ja jopa nokkelampia. Mutta sama muutosprosessi tekee heistä myös itsekeskeisempiä, vähemmän itsekriittisiä ja vähemmän kykeneviä tunnistamaan virheitä ja vaaroja. Tämä yhdistelmä tekee johtajista kärsimättömämpiä opposition ja vastakkaisten näkemysten suhteen. Se selittäisi Erdoganin käytöstä niin mielenosoitusten, sosiaalisen median kuin Twitterinkin kanssa.

Robertson päätteli, ettei yksikään johtaja voi selvitä vallassa kymmentä vuotta enempää ilman merkittävää arvostelukyvyn heikkenemistä. Kukaan ei ole immuuni vallan neurologisille vaikutuksille. Siksi Robertson pitääkin viisaana monien maiden käytäntöä, jossa valtiojohtajien kausia on rajattu.

Erdogan ei ole ainoa Euroopan sairas mies. Toinen on tuossa naapurissa. Putin on ollut vallassa vuodesta 1999, vuoroin pääministerinä, vuoroin presidenttinä.

Ilmiö on tietenkin inhimillinen, eikä ole rajattu ilmansuuntaan tai sukupuoleen. Angela Merkelon jo ylittänyt kymmenen vallantäyteistä ja menestyksekästä vuotta. Jean-Claude Junckerilla niitä on ollut jo vaikka kuinka monta. En yritä vihjata mitään, sillä kyseessä ovat vaaleissa luottamuksen saaneet ihmiset. Vaalit ovatkin terveellinen ja tervehdyttävä prosessi kesken vallan huuman. Fiksu poliitikko oivaltaa palvelutehtävänsä luonteen: luottamus täytyy ansaita, mitään ei voi tai ei ainakaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä.

Olen puhunut toistaiseksi vain politiikasta, mutta aivan turhaa on rajata vallantunteen hurman turmelevaa vaikutusta vain siihen. Kaikki inhimillinen on myös suhteellista, ja siksi mikä tahansa vallan muoto voi pärähtää hattuun: toimittaja, pappi, virkamies ELY-keskuksesta, museovirastosta tai kaavoitusvirastosta, opettaja, portsari tai aivan kuka tahansa voi tukehtua omaan vallantunteeseensa. Siksi kenenkään ei pitäisi sulkea itseään lähtökohtaisesti pois kriittisen tarkastelun alta. Mutta erityisesti pidän politiikkaa haasteena, sillä vaikutus ympäristöön on erityisen laaja ja vahingot sen mukaisia.

Aloitin itsetarkkailun politiikkaan tultuani ja jo puolen vuoden jälkeen kirjoitin kolumnin Pelottava ajatus, jossa väitän että rehellisen poliitikon olemuksessa on aina jotakin rakenteellisen melankolista. Pohdintaa turmeltumisesta jatkoin kuvaamalla, mikä turmelee juuri meppiä. Mitä siinä talossa tapahtuu, miten se kuuluisa neste nousee päähän, kysyin ja yritin vastata blogissa Pöyhkeyden ruumiinavaus.

Mutta juuri siksi uskon demokratian ideaan – Telluksella ei ole parempaa vaihtoehtoa. Filosofi-teologi Niebuhr löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia takaa, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa tarvittaessa rakenteita.

Poliittista keskusteluamme seuratessa sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Tarvitsemme rehellistä, sisällöllistä asiakeskustelua, ei pelkästään keskustelua vallan jaosta. Muuten politiikasta tulee tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei – ehdokkaita lukuun ottamatta – saa ketään innostumaan.

Ja mitäs me sitten teemme?

]]>
10 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235775-erdogan-ja-kymmenen-vuoden-sairaus#comments Mon, 17 Apr 2017 08:51:30 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235775-erdogan-ja-kymmenen-vuoden-sairaus
Suurmoskeija hakee valtaa pääsi sisältä http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235040-suurmoskeija-hakee-valtaa-paasi-sisalta <p>Luulitko, että jos kannatat ihmisoikeuksia, sinun tulee kannattaa myös suurmoskeijaa Helsinkiin? Luulit väärin.&nbsp;</p><p>Suomessa on useita moskeijoita, ja se on ihan oikein. Maassamme vallitsee uskonnonvapaus, ja kaikilla kansalaisillamme on oikeus harjoittaa uskontoaan. Toivoisimme toki saman toteutuvan islamin maissa, mutta vaikka näin ei ole, näissä maissa tapahtuva sorto ei oikeuta vastaavaan sortoon täällä. Ihmisoikeuksia ei voi pitää sillä tavalla vastavuoroisina, että oikeuksien leikkaaminen tulisi tällä perusteella kyseeseen.&nbsp;</p><p>Tästä ei kuitenkaan seuraa mitä tahansa.&nbsp;</p><p>Suurmoskeijalla, joka olisi pinta-alaltaan kaiken kaikkiaan 12 kertaa suurempi rakennuskompleksi kuin Helsingin tuomiokirkko, ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien tai uskonnonvapauden kanssa. Siinä on kokonaan kyse valtataistelusta mielikuvissamme. Se on merkittävä symbolinen hanke. Hanke liittyy islamin valtapyrkimyksiin, poliittiseen islamisaatioon, ja vieläpä yhden islamin suunnan toimesta.&nbsp;</p><p>Islam on alistumista mutta islamisaatio on alistamista.&nbsp;</p><p>Siihen alistamispyrkimykseen ei pidä suostua heikoin taustatiedoin eikä sille hankkeelle tule tehdä kunniaa kaupunkikuvassa. Olemme yhteiskuntana sitoutuneet länsimaiseen demokratiaan ja ihmiskäsitykseen, ja arvovalinnoissamme tämä täytyy myös näkyä. Jos esimerkiksi annamme periksi sharia-laille, meidän tulisi käsittää, mitä sharia opettaa vaikkapa&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2012/11/21/kuinka-lyoda-vaimoa/">vaimon lyömisestä</a>&nbsp;ja&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2015/11/25/kun-valot-sammuvat/">raiskauksen uhrin syyllisyydestä tapahtuneeseen</a>.&nbsp;</p><p>Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Maailmalla ihmisoikeustyössä olen nähnyt siitä liikaa karmaisevia esimerkkejä, samoin työssäni europarlamentin ihmisoikeustyöryhmässä, joka vastasi kiireellisistä päätöslauselmista. Olen niistä vuosien mittaan kertonut lukuisia esimerkkejä. Suosittelen lukemaan.&nbsp;</p><p>Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen.&nbsp;</p><p>Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.</p><p>Tähän alueeseen liittyy valtava käsitesekaannus. Siitä on hyvä esimerkki vihreiden paikoin kiihkeä asenne suurmoskeijan puolesta. Islamisaatioon erikoistunut tutkija&nbsp;<strong><a href="http://blogit.iltalehti.fi/alan-salehzadeh/">Alan Salehzadeh&nbsp;</a></strong>mainitsi Twitterissä, että narinkkatorilla vihreiden edustaja haukkui häntä fasistiksi, koska tiesi hänen kantansa suurmoskeijan vastaiseksi. Lopputulos on tragikoominen: ihmisoikeuksien edistämisen nimissä tuetaan pyrkimyksiä, jotka toteutuessaan leikkaavat vihreiden edistämät oikeudet vuorenvarmasti.</p><p>Näin hukassa olemme. Panen toivoni siihen, että&nbsp;<strong>Jan Vapaavuori</strong>&nbsp;pitää sanansa, koska useat äänestäjät luottavat häneen juuri siksi, että hän sanoi suurmoskeijalle ei.&nbsp;</p><p><em>Kirjoittaja on uskonnonvapauskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuneen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja sekä europarlamentin ihmisoikeusvaliokunnan ja ihmisoikeustyöryhmän monivuotinen jäsen.</em></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Luulitko, että jos kannatat ihmisoikeuksia, sinun tulee kannattaa myös suurmoskeijaa Helsinkiin? Luulit väärin. 

Suomessa on useita moskeijoita, ja se on ihan oikein. Maassamme vallitsee uskonnonvapaus, ja kaikilla kansalaisillamme on oikeus harjoittaa uskontoaan. Toivoisimme toki saman toteutuvan islamin maissa, mutta vaikka näin ei ole, näissä maissa tapahtuva sorto ei oikeuta vastaavaan sortoon täällä. Ihmisoikeuksia ei voi pitää sillä tavalla vastavuoroisina, että oikeuksien leikkaaminen tulisi tällä perusteella kyseeseen. 

Tästä ei kuitenkaan seuraa mitä tahansa. 

Suurmoskeijalla, joka olisi pinta-alaltaan kaiken kaikkiaan 12 kertaa suurempi rakennuskompleksi kuin Helsingin tuomiokirkko, ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien tai uskonnonvapauden kanssa. Siinä on kokonaan kyse valtataistelusta mielikuvissamme. Se on merkittävä symbolinen hanke. Hanke liittyy islamin valtapyrkimyksiin, poliittiseen islamisaatioon, ja vieläpä yhden islamin suunnan toimesta. 

Islam on alistumista mutta islamisaatio on alistamista. 

Siihen alistamispyrkimykseen ei pidä suostua heikoin taustatiedoin eikä sille hankkeelle tule tehdä kunniaa kaupunkikuvassa. Olemme yhteiskuntana sitoutuneet länsimaiseen demokratiaan ja ihmiskäsitykseen, ja arvovalinnoissamme tämä täytyy myös näkyä. Jos esimerkiksi annamme periksi sharia-laille, meidän tulisi käsittää, mitä sharia opettaa vaikkapa vaimon lyömisestä ja raiskauksen uhrin syyllisyydestä tapahtuneeseen

Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Maailmalla ihmisoikeustyössä olen nähnyt siitä liikaa karmaisevia esimerkkejä, samoin työssäni europarlamentin ihmisoikeustyöryhmässä, joka vastasi kiireellisistä päätöslauselmista. Olen niistä vuosien mittaan kertonut lukuisia esimerkkejä. Suosittelen lukemaan. 

Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen. 

Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.

Tähän alueeseen liittyy valtava käsitesekaannus. Siitä on hyvä esimerkki vihreiden paikoin kiihkeä asenne suurmoskeijan puolesta. Islamisaatioon erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh mainitsi Twitterissä, että narinkkatorilla vihreiden edustaja haukkui häntä fasistiksi, koska tiesi hänen kantansa suurmoskeijan vastaiseksi. Lopputulos on tragikoominen: ihmisoikeuksien edistämisen nimissä tuetaan pyrkimyksiä, jotka toteutuessaan leikkaavat vihreiden edistämät oikeudet vuorenvarmasti.

Näin hukassa olemme. Panen toivoni siihen, että Jan Vapaavuori pitää sanansa, koska useat äänestäjät luottavat häneen juuri siksi, että hän sanoi suurmoskeijalle ei. 

Kirjoittaja on uskonnonvapauskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuneen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja sekä europarlamentin ihmisoikeusvaliokunnan ja ihmisoikeustyöryhmän monivuotinen jäsen.

 

]]>
136 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235040-suurmoskeija-hakee-valtaa-paasi-sisalta#comments Wed, 05 Apr 2017 06:31:47 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235040-suurmoskeija-hakee-valtaa-paasi-sisalta
Kun köyhät ei kiinnosta http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233057-kun-koyhat-ei-kiinnosta <p>Mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava.&nbsp;</p><p>Kaikki puhuvat siitä, kaikki hälyttävät siitä, mutta vihreyteen hullaantuneet poliitikot jatkavat omassa kuplassaan. Onko tähän varaa?&nbsp;</p><p>Saksalainen&nbsp;<a href="https://www.welt.de/wirtschaft/article162600538/Die-Energiewende-droht-zum-oekonomischen-Desaster-zu-werden.html?wtrid">Welt-lehti uutisoi kuluneella viikolla</a>&nbsp;arvovaltaisen McKinseyn raportista, jonka mukaan Saksan Energiewende, suomalaistenkin poliitikkojen usein ylistämä energiakäänne, on osoittautumassa taloudelliseksi katastrofiksi. Siinä missä Saksan hallitus yhä edelleen kutsuu energiakäännöstä &rdquo;menestystarinaksi&rdquo;, McKinsey luukuttaa aivan toista viestiä: seitsemäntoista vuoden jälkeenkään siitä ei ole tullut kannattavaa. Kannattavuus on perustunut pelkkiin tukiaisiin, jonka kuluttajat maksavat sähkölaskussaan. Työpaikkoja menetetään.&nbsp;</p><p>Eikä tämä ole yllätys. Siitä on kirjoitettu vuosia,&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/01/24/energiakupla-puhkeaa/">minäkin muiden mukana</a>. Mutta kun laskun maksajat ovat köyhiä, vihreitä ei vain kiinnosta. Koko Energiewende oli tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Kerrostalojen ihmiset joutuvat maksamaan syöttötariffit, omakotitalojen asukkaat ja maanomistajat voivat hyödyntää tuet, joita asennetut aurinkopaneelit ja tuulimyllyt takaavat.</p><p>Toinen saksalaismedia kirjoittaa uusiutuvan energian korkeiden kuluttajahintojen ajaneen köyhät kurjuuteen. Saksalaishinnat ovat lähes kolminkertaiset USA:n kuluttajahintoihin nähden. Artikkelin&nbsp;<a href="http://www.t-online.de/wirtschaft/energie/id_80509748/armut-hartz-iv-330-000-haushalten-in-deutschland-wurde-strom-gesperrt.html">Energiaköyhyys on hiljainen katastrofi</a>&nbsp;mukaan yli 330000 saksalaistaloutta on joutunut kokemaan sähköjen katkeamisen maksuongelmien vuoksi.</p><p>Poliitikkojen on turha kauhistella kansalaisten keskuudessa kasvavaa populismia, jos he päätöksillään ruokkivat sitä. Jos me tyytymättömät nostamme sitä esiin, onko se meidän halpahintaisuuttamme? Olen pettynyt vihreisiin, mutta olen myös pettynyt kaikkiin puolueisiin, jotka lähtivät tähän hulluuteen mukaan, Kokoomus mukaan lukien.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/08/29/parjatkaa-sitten/">Olen vaatinut heitä elämään oppiensa mukaan</a>. Yhä edelleen poliitikot useimmista puolueista ovat vaatimassa meille Energiewendeä ja tuulivoiman lisäämistä Saksan malliin. Ongelma on, että juuri kukaan heistä ei hallitse energia-asioita. He eivät huomaa, että heitä neuvovat tahot, joilla on asiassa oma taloudellinen intressi.&nbsp;</p><p>Olisin hiljaisempi, jos Energiewende synnyttäisi tulosta. Mutta kun Saksan CO2-päästöt tuotettua kilowattituntia kohden ovat nelinkertaiset Suomeen verrattuna, on todettava, että tavoiteltu suunta on myös ympäristön kannalta raivostuttavaa.&nbsp;</p><p>Saman voi aistia jo&nbsp;<a href="https://www.youtube.com/watch?v=948tNmqCx88&amp;feature=youtu.be">hesseniläisten tuulivoimaraivoa kuvaavasta dokumentista</a>. Kommentit ovat kylmiä: &rdquo;Tämä on pahin mahdollinen rikos luontoa vastaan&rdquo;. &rdquo;Tämä on kotimaamme myymistä pala kerrallaan.&rdquo; &rdquo;Tämä tekee avuttomaksi, surulliseksi ja vihaiseksi.&rdquo; &rdquo;Tämä on kuin kultakuumeen aikana. Ei ole kyse enää luonnonsuojelusta, eikä energiakäännöksestä. On kysymys vain rahasta.&rdquo;&nbsp;</p><p>Ihmiset oppivat tuntemaan politiikan alueena, joka turhauttaa täydellisesti. Oikeutta ei saa, vääriä päätöksiä ei voida perua. Onko meillä Euroopassa tähän varaa?</p><p>Joskus tämä hulluus kyllä loppuu, mutta sillä välin se maksaa paljon.&nbsp;<a href="https://deutsche-wirtschafts-nachrichten.de/2017/03/01/umfrage-gruene-muessen-um-einzug-in-den-bundestag-zittern/">Saksan vihreät jo pelkäävät romahdusta liittopäivävaaleissa.&nbsp;</a>Vihreydestä tulee muutamassa vuodessa Euroopan vihatuin aate, ja hyvästä syystä, sillä ympäristönsuojelun ja vähäosaiset se on unohtanut.&nbsp;</p><p><em>Kirjoittaja on Vihreän Langan entinen kolumnisti 1994-1999</em></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava. 

Kaikki puhuvat siitä, kaikki hälyttävät siitä, mutta vihreyteen hullaantuneet poliitikot jatkavat omassa kuplassaan. Onko tähän varaa? 

Saksalainen Welt-lehti uutisoi kuluneella viikolla arvovaltaisen McKinseyn raportista, jonka mukaan Saksan Energiewende, suomalaistenkin poliitikkojen usein ylistämä energiakäänne, on osoittautumassa taloudelliseksi katastrofiksi. Siinä missä Saksan hallitus yhä edelleen kutsuu energiakäännöstä ”menestystarinaksi”, McKinsey luukuttaa aivan toista viestiä: seitsemäntoista vuoden jälkeenkään siitä ei ole tullut kannattavaa. Kannattavuus on perustunut pelkkiin tukiaisiin, jonka kuluttajat maksavat sähkölaskussaan. Työpaikkoja menetetään. 

Eikä tämä ole yllätys. Siitä on kirjoitettu vuosia, minäkin muiden mukana. Mutta kun laskun maksajat ovat köyhiä, vihreitä ei vain kiinnosta. Koko Energiewende oli tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Kerrostalojen ihmiset joutuvat maksamaan syöttötariffit, omakotitalojen asukkaat ja maanomistajat voivat hyödyntää tuet, joita asennetut aurinkopaneelit ja tuulimyllyt takaavat.

Toinen saksalaismedia kirjoittaa uusiutuvan energian korkeiden kuluttajahintojen ajaneen köyhät kurjuuteen. Saksalaishinnat ovat lähes kolminkertaiset USA:n kuluttajahintoihin nähden. Artikkelin Energiaköyhyys on hiljainen katastrofi mukaan yli 330000 saksalaistaloutta on joutunut kokemaan sähköjen katkeamisen maksuongelmien vuoksi.

Poliitikkojen on turha kauhistella kansalaisten keskuudessa kasvavaa populismia, jos he päätöksillään ruokkivat sitä. Jos me tyytymättömät nostamme sitä esiin, onko se meidän halpahintaisuuttamme? Olen pettynyt vihreisiin, mutta olen myös pettynyt kaikkiin puolueisiin, jotka lähtivät tähän hulluuteen mukaan, Kokoomus mukaan lukien. Olen vaatinut heitä elämään oppiensa mukaan. Yhä edelleen poliitikot useimmista puolueista ovat vaatimassa meille Energiewendeä ja tuulivoiman lisäämistä Saksan malliin. Ongelma on, että juuri kukaan heistä ei hallitse energia-asioita. He eivät huomaa, että heitä neuvovat tahot, joilla on asiassa oma taloudellinen intressi. 

Olisin hiljaisempi, jos Energiewende synnyttäisi tulosta. Mutta kun Saksan CO2-päästöt tuotettua kilowattituntia kohden ovat nelinkertaiset Suomeen verrattuna, on todettava, että tavoiteltu suunta on myös ympäristön kannalta raivostuttavaa. 

Saman voi aistia jo hesseniläisten tuulivoimaraivoa kuvaavasta dokumentista. Kommentit ovat kylmiä: ”Tämä on pahin mahdollinen rikos luontoa vastaan”. ”Tämä on kotimaamme myymistä pala kerrallaan.” ”Tämä tekee avuttomaksi, surulliseksi ja vihaiseksi.” ”Tämä on kuin kultakuumeen aikana. Ei ole kyse enää luonnonsuojelusta, eikä energiakäännöksestä. On kysymys vain rahasta.” 

Ihmiset oppivat tuntemaan politiikan alueena, joka turhauttaa täydellisesti. Oikeutta ei saa, vääriä päätöksiä ei voida perua. Onko meillä Euroopassa tähän varaa?

Joskus tämä hulluus kyllä loppuu, mutta sillä välin se maksaa paljon. Saksan vihreät jo pelkäävät romahdusta liittopäivävaaleissa. Vihreydestä tulee muutamassa vuodessa Euroopan vihatuin aate, ja hyvästä syystä, sillä ympäristönsuojelun ja vähäosaiset se on unohtanut. 

Kirjoittaja on Vihreän Langan entinen kolumnisti 1994-1999

 

]]>
127 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233057-kun-koyhat-ei-kiinnosta#comments Thu, 09 Mar 2017 19:05:55 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233057-kun-koyhat-ei-kiinnosta
Mitä Ylessä tapahtuu? http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232426-mita-ylessa-tapahtuu <p>Kuten aika moni poliitikko, myös minä olen ollut muutaman kerran elämässäni täysin perättömän uutisen kohde. Kun sen kokee ensimmäisen kerran, tunne on pelottava. Ja sitten kun saa kiukkuista kansalaispalautetta asiasta, jota ei ole ikinä sanonut, edistänyt tai tehnyt, tulee epäilemättä mieleen, että olisipa toimittaja tarkistanut faktat ennen kuin antoi läppärin paukkua. Mutta toimittajahan luultavasti tavoitteli skuuppia ja, kuten sanotaan, faktan tarkistus olisi pilannut hyvän jutun.&nbsp;</p><p>Omat virheet ja erehdykset täytyy kestää, ja niistä seuraava kritiikki, muuten on valinnut väärän alan. Mutta en ymmärrä, miksi poliitikonkaan täytyisi sietää itseään koskevia valheita. Ei ole mikään ihme, että sitten soitetaan päätoimittajalle. Niin pitää toimia, journalismin vuoksi.&nbsp;</p><p>Kun luin&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005108132.html">Hesarin tämänpäiväisen jutun siitä mitä Ylessä tapahtuu</a>, sitä lukiessa tuli kasvava tunne, että YLEen liitetty kohu on käyty osin asian vierestä. Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, sillä se tarjosi monta näkökulmaa. Ylen päätoimittaja on saanut paljon paineita niskaansa, mutta vieläkään en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä hän olisi toiminut journalistisesti väärin. Jos&nbsp;<strong>Atte Jääskeläinen</strong>&nbsp;vastuullisena päätoimittajana yrittää vahtia pilkuntarkasti sitä, ettei poliitikkoja koskeviin juttuihin tule virheitä tai ylilyöntejä, eikö se ole hyvä asia? Suorastaan välttämätön demokratian kannalta? Väärinkäsityksiin ja virheisiin ei todellakaan pitäisi olla varaa, etenkin kun Ylen journalismilta on oikeus vaatia valtakunnan korkeinta laatua. Miksi? Siksi, että me rahoitamme sen verovaroin. Meillä on oikeus raivostua, jos tuote on viisto.&nbsp;</p><p>Epäkohdat ja väärinkäytökset tulee tuoda esiin puolueesta riippumatta. Valheita ja tahallisia väärintulkintoja on sen sijaan moraalitonta esittää.&nbsp;</p><p>Minusta alkoi tuntua, että käyty kohu kertoo pikemminkin journalismin sisällä kasvavasta jännitteestä. Kaikki tietävät, että kaupallista etua tavoitteleva ns. klikkihuoraus lisääntyy voimakkaasti niin journalismissa kuin sosiaalisessa mediassa. Se asettaa pakostakin paineita vakavalle journalismille, jonka tulisi kyetä kilpailemaan suosiosta kovassa ympäristössä yhdessä kiireen kanssa. Yhteentörmäys on väistämätön.</p><p>Tämä asetelma on muuttanut politiikan toimintaympäristöä merkittävästi. Jos poliitikko ennen saattoikin luottaa siihen, että toimittaja pyrkii ymmärtämään hänen asiansa, jotta voisi kirjoittaa siitä oikein, nyt tämä luottamus olisi naiivia hyväuskoisuutta. Poliitikon on varottava joka sanaansa, koska sosiaalinen media etsii niistä mahdollisuutta tulkita lause pahantahtoisesti ja synnyttää kohua. Poliitikko on kuin&nbsp;<strong>Jeesus</strong>&nbsp;fariseusten ja saddukeusten ympäröimänä &ndash; häntä yritetään saada sanoistaan kiinni. Sanotaan nyt heti, etten yritä verrata poliitikkoja Jeesukseen muuten. Tästä ei saa uutista.&nbsp;</p><p>Kun yli vuosikymmen sitten sain tsunamillisen kuraa lausunnosta, jota en ollut sanonut, muistelen, että lähetin toimittajalle ja hänen esimiehelleen tiedoksi, millaista kansalaispalautetta juttu poiki. Ihan vain (entisenä toimittajana) havainnollistamaan, miten yleisöllä irtoaa sokka asiasta, jota ei ole olemassa. Nyt en enää muista, lähetinkö jokaisen viestin erikseen vai käytinkö copypastea ja tein yhden koosteen niistä. Jos minulla oli kiire, saatoin vain rynkyttää meilit sellaisenaan eteenpäin. Sen kuitenkin muistan, että kirjoitin saatesanoiksi päätoimittajalle: minulla on tunne, että luuttuan lattialta teidän toimittajanne pissoja, eikä se huvita minua.</p><p>Arvaan siis aika hyvin sen tunteen, mikä&nbsp;<strong>Juha Sipilän</strong>&nbsp;päässä pyöri, kun luki reaktioita häntä koskevasta Terrafame-uutisesta. Epäilemättä häntä harmitti, ettei saanut lausua asiasta kantaansa. Katsokoot itse, mitä tällaisesta journalismista seuraa, hän saattoi ajatella ja pisti meilit asianosaisille tiedoksi. Niitä oli aika monta. Jos hänellä olisi ollut aikaa ja malttia leikata ja liimata ne yhdeksi meiliksi, asia olisi ollut siinä. Nyt useamman viestin sellaisenaan eteenpäin forwardaaminen olikin &rdquo;painostusta&rdquo; &ndash; ja siitä tuli uusi uutinen.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kuten aika moni poliitikko, myös minä olen ollut muutaman kerran elämässäni täysin perättömän uutisen kohde. Kun sen kokee ensimmäisen kerran, tunne on pelottava. Ja sitten kun saa kiukkuista kansalaispalautetta asiasta, jota ei ole ikinä sanonut, edistänyt tai tehnyt, tulee epäilemättä mieleen, että olisipa toimittaja tarkistanut faktat ennen kuin antoi läppärin paukkua. Mutta toimittajahan luultavasti tavoitteli skuuppia ja, kuten sanotaan, faktan tarkistus olisi pilannut hyvän jutun. 

Omat virheet ja erehdykset täytyy kestää, ja niistä seuraava kritiikki, muuten on valinnut väärän alan. Mutta en ymmärrä, miksi poliitikonkaan täytyisi sietää itseään koskevia valheita. Ei ole mikään ihme, että sitten soitetaan päätoimittajalle. Niin pitää toimia, journalismin vuoksi. 

Kun luin Hesarin tämänpäiväisen jutun siitä mitä Ylessä tapahtuu, sitä lukiessa tuli kasvava tunne, että YLEen liitetty kohu on käyty osin asian vierestä. Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, sillä se tarjosi monta näkökulmaa. Ylen päätoimittaja on saanut paljon paineita niskaansa, mutta vieläkään en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä hän olisi toiminut journalistisesti väärin. Jos Atte Jääskeläinen vastuullisena päätoimittajana yrittää vahtia pilkuntarkasti sitä, ettei poliitikkoja koskeviin juttuihin tule virheitä tai ylilyöntejä, eikö se ole hyvä asia? Suorastaan välttämätön demokratian kannalta? Väärinkäsityksiin ja virheisiin ei todellakaan pitäisi olla varaa, etenkin kun Ylen journalismilta on oikeus vaatia valtakunnan korkeinta laatua. Miksi? Siksi, että me rahoitamme sen verovaroin. Meillä on oikeus raivostua, jos tuote on viisto. 

Epäkohdat ja väärinkäytökset tulee tuoda esiin puolueesta riippumatta. Valheita ja tahallisia väärintulkintoja on sen sijaan moraalitonta esittää. 

Minusta alkoi tuntua, että käyty kohu kertoo pikemminkin journalismin sisällä kasvavasta jännitteestä. Kaikki tietävät, että kaupallista etua tavoitteleva ns. klikkihuoraus lisääntyy voimakkaasti niin journalismissa kuin sosiaalisessa mediassa. Se asettaa pakostakin paineita vakavalle journalismille, jonka tulisi kyetä kilpailemaan suosiosta kovassa ympäristössä yhdessä kiireen kanssa. Yhteentörmäys on väistämätön.

Tämä asetelma on muuttanut politiikan toimintaympäristöä merkittävästi. Jos poliitikko ennen saattoikin luottaa siihen, että toimittaja pyrkii ymmärtämään hänen asiansa, jotta voisi kirjoittaa siitä oikein, nyt tämä luottamus olisi naiivia hyväuskoisuutta. Poliitikon on varottava joka sanaansa, koska sosiaalinen media etsii niistä mahdollisuutta tulkita lause pahantahtoisesti ja synnyttää kohua. Poliitikko on kuin Jeesus fariseusten ja saddukeusten ympäröimänä – häntä yritetään saada sanoistaan kiinni. Sanotaan nyt heti, etten yritä verrata poliitikkoja Jeesukseen muuten. Tästä ei saa uutista. 

Kun yli vuosikymmen sitten sain tsunamillisen kuraa lausunnosta, jota en ollut sanonut, muistelen, että lähetin toimittajalle ja hänen esimiehelleen tiedoksi, millaista kansalaispalautetta juttu poiki. Ihan vain (entisenä toimittajana) havainnollistamaan, miten yleisöllä irtoaa sokka asiasta, jota ei ole olemassa. Nyt en enää muista, lähetinkö jokaisen viestin erikseen vai käytinkö copypastea ja tein yhden koosteen niistä. Jos minulla oli kiire, saatoin vain rynkyttää meilit sellaisenaan eteenpäin. Sen kuitenkin muistan, että kirjoitin saatesanoiksi päätoimittajalle: minulla on tunne, että luuttuan lattialta teidän toimittajanne pissoja, eikä se huvita minua.

Arvaan siis aika hyvin sen tunteen, mikä Juha Sipilän päässä pyöri, kun luki reaktioita häntä koskevasta Terrafame-uutisesta. Epäilemättä häntä harmitti, ettei saanut lausua asiasta kantaansa. Katsokoot itse, mitä tällaisesta journalismista seuraa, hän saattoi ajatella ja pisti meilit asianosaisille tiedoksi. Niitä oli aika monta. Jos hänellä olisi ollut aikaa ja malttia leikata ja liimata ne yhdeksi meiliksi, asia olisi ollut siinä. Nyt useamman viestin sellaisenaan eteenpäin forwardaaminen olikin ”painostusta” – ja siitä tuli uusi uutinen.

]]>
31 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232426-mita-ylessa-tapahtuu#comments Kotimaa Wed, 01 Mar 2017 09:08:55 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232426-mita-ylessa-tapahtuu
Somessa asuu maailman hölmöin kansa http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232234-somessa-asuu-maailman-holmoin-kansa <p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p><a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/?attachment_id=2355" rel="attachment wp-att-2355"><img alt="" height="150" src="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2017/02/N%C3%A4ytt%C3%B6kuva-2017-02-26-kello-19.45.06-150x150.png" width="150" /></a></p><p>Suomessa asuu maailman hölmöin kansa.&nbsp;</p><p>Ihan loistava kampanja Hasan&amp;Partnersilta! Jengi kiihtyi! Samassa yhteydessä kävi ilmi myös, että somessa asuu maailman hölmöin kansa.&nbsp;</p><p>Mainostoimisto onnistui siinä, mihin se pyrki. Se synnytti puheenaiheen. Nyt puheeseen pitäisi vain saada asia-argumentteja.&nbsp;</p><p>Tämä kotimainen lähienergia aiheuttaa merkillisen paljon viherraivoa siihen nähden, että turvetuotannon piirissä maamme soista on reilusti alle prosentti. Kuitenkin tuolla vähäisellä määrällä on katettu noin viisi prosenttia energiantarpeestamme suomalaisia työllistäen. Mitä se tarkoittaa? Vähemmän tuontienergiaa, terveempi kauppatase, enemmän kotimaista työtä, enemmän rahaa, tasapainoisempi budjetti, vähemmän velankasvattamista. Se mahdollisuus tulisi säilyttää eikä ajaa ajattelemattomalla politiikalla alas.&nbsp;</p><p>Turve on meidän kultamme ja öljymme, kansallisaarteemme ja huoltovarmuutemme tukipilari.</p><p>Turveinfo.fi on tehnyt kampanjaan liittyvät turvetta käsittelevät kampanjasivut tarkan varovaisesti. Se lupaa tutkittua tietoa turpeesta, ja sana pitää. Suosittelen tutustumaan. Jos löydät nettisivun info-osuudesta asiavirheen, lupaan tarjota sinulle pullakahvit.&nbsp;</p><p>Sivu on jopa maltillinen, ja paikoin liiankin akateeminen, eikä johtopäätöksiä ole mitenkään alleviivattu. Puhuessaan turpeen kasvihuonekaasuista se tyytyy mainitsemaan turpeen päästöt kivihiiltä korkeammiksi, mutta ei korosta, että fiksusti toimimalla turpeenkorjuun avulla voidaan jopa vähentää päästöjä. Jos korjuu kohdennetaan runsaspäästöisille soille, jotka aiempien pelto- tai metsäojitusten päästävät ilmaan voimakkaita kasvihuonekaasuja, toimenpiteen ja sitä seuraavan metsityksen seurauksena suon päästöt vähenevät. Tämän seikan luulisi kiinnostavan päästöistä huolestuneita.&nbsp;</p><p>Kiinnostavaa oli kuitenkin se paskamyrsky, joka ruskeasta energiasta syntyi. Mielestäni se kertoo, että turve on jotakin muutakin kuin kotimainen energianlähde. Se on kokoaan suurempi palanen mustavalkoisessa maailmankatsomuksellisessa pelissä, jossa roolit on jaettu vuosikymmeniä sitten: tuulivoima kiltti, ydinvoima tuhma, maakaasu kiltti, turve tuhma, aurinkovoima kiltti, vesivoima tuhma. Olisi aika päivittää uskonkappaleet ja kysyä useammin, miksi. Energia on liian vakava asia identiteettiä tehostaviin roolileikkeihin.&nbsp;</p><p>Eräs mielenkiintoinen seikka oli sosiaalisessa mediassa nähty tunteikas reaktio vanhusta kuvaavaan mainokseen. Somepöyristymiselle näkyy olevan tyypillistä, ettei suuttumusta tarvitse perustella.&nbsp;<a href="http://turveinfo.fi/kampanja/#kampanja-702">Mainos</a>&nbsp;toi aivan aiheellisesti esiin sen, että energiavalintamme eivät tapahdu tyhjiössä. Kotimaisen energian hylkäämisellä heikennämme kauppatasetta ja työllisyyttä. Sillä on seurauksia, myös budjettiin. Mainoksen tarkoitus oli muistuttaa siitä tosiseikasta. Jos se suututtaa, kannattaisiko mieluummin suuttua poliitikoille? Ehkäpä politiikka on epäinhimillistä, ei sen esiintuominen?</p><p>Ja loppuun. Olen sitä mieltä, ettei luonnontilaisiin soihin pidä kajota. Olen myös sitä mieltä, että turpeentuotannolla on pilattu aikaisemmin liian monet vedet. Nyt osataan jo kuitenkin paremmin. Kun kerran osaamme parantaa tekniikkaa, olisi suotavaa osata parantaa myös tietämyksensä tasoa.&nbsp;</p><p><a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/?attachment_id=2356" rel="attachment wp-att-2356"><img alt="" height="637" src="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2017/02/N%C3%A4ytt%C3%B6kuva-2017-02-26-kello-19.45.41.png" width="488" /></a></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>  

 

Suomessa asuu maailman hölmöin kansa. 

Ihan loistava kampanja Hasan&Partnersilta! Jengi kiihtyi! Samassa yhteydessä kävi ilmi myös, että somessa asuu maailman hölmöin kansa. 

Mainostoimisto onnistui siinä, mihin se pyrki. Se synnytti puheenaiheen. Nyt puheeseen pitäisi vain saada asia-argumentteja. 

Tämä kotimainen lähienergia aiheuttaa merkillisen paljon viherraivoa siihen nähden, että turvetuotannon piirissä maamme soista on reilusti alle prosentti. Kuitenkin tuolla vähäisellä määrällä on katettu noin viisi prosenttia energiantarpeestamme suomalaisia työllistäen. Mitä se tarkoittaa? Vähemmän tuontienergiaa, terveempi kauppatase, enemmän kotimaista työtä, enemmän rahaa, tasapainoisempi budjetti, vähemmän velankasvattamista. Se mahdollisuus tulisi säilyttää eikä ajaa ajattelemattomalla politiikalla alas. 

Turve on meidän kultamme ja öljymme, kansallisaarteemme ja huoltovarmuutemme tukipilari.

Turveinfo.fi on tehnyt kampanjaan liittyvät turvetta käsittelevät kampanjasivut tarkan varovaisesti. Se lupaa tutkittua tietoa turpeesta, ja sana pitää. Suosittelen tutustumaan. Jos löydät nettisivun info-osuudesta asiavirheen, lupaan tarjota sinulle pullakahvit. 

Sivu on jopa maltillinen, ja paikoin liiankin akateeminen, eikä johtopäätöksiä ole mitenkään alleviivattu. Puhuessaan turpeen kasvihuonekaasuista se tyytyy mainitsemaan turpeen päästöt kivihiiltä korkeammiksi, mutta ei korosta, että fiksusti toimimalla turpeenkorjuun avulla voidaan jopa vähentää päästöjä. Jos korjuu kohdennetaan runsaspäästöisille soille, jotka aiempien pelto- tai metsäojitusten päästävät ilmaan voimakkaita kasvihuonekaasuja, toimenpiteen ja sitä seuraavan metsityksen seurauksena suon päästöt vähenevät. Tämän seikan luulisi kiinnostavan päästöistä huolestuneita. 

Kiinnostavaa oli kuitenkin se paskamyrsky, joka ruskeasta energiasta syntyi. Mielestäni se kertoo, että turve on jotakin muutakin kuin kotimainen energianlähde. Se on kokoaan suurempi palanen mustavalkoisessa maailmankatsomuksellisessa pelissä, jossa roolit on jaettu vuosikymmeniä sitten: tuulivoima kiltti, ydinvoima tuhma, maakaasu kiltti, turve tuhma, aurinkovoima kiltti, vesivoima tuhma. Olisi aika päivittää uskonkappaleet ja kysyä useammin, miksi. Energia on liian vakava asia identiteettiä tehostaviin roolileikkeihin. 

Eräs mielenkiintoinen seikka oli sosiaalisessa mediassa nähty tunteikas reaktio vanhusta kuvaavaan mainokseen. Somepöyristymiselle näkyy olevan tyypillistä, ettei suuttumusta tarvitse perustella. Mainos toi aivan aiheellisesti esiin sen, että energiavalintamme eivät tapahdu tyhjiössä. Kotimaisen energian hylkäämisellä heikennämme kauppatasetta ja työllisyyttä. Sillä on seurauksia, myös budjettiin. Mainoksen tarkoitus oli muistuttaa siitä tosiseikasta. Jos se suututtaa, kannattaisiko mieluummin suuttua poliitikoille? Ehkäpä politiikka on epäinhimillistä, ei sen esiintuominen?

Ja loppuun. Olen sitä mieltä, ettei luonnontilaisiin soihin pidä kajota. Olen myös sitä mieltä, että turpeentuotannolla on pilattu aikaisemmin liian monet vedet. Nyt osataan jo kuitenkin paremmin. Kun kerran osaamme parantaa tekniikkaa, olisi suotavaa osata parantaa myös tietämyksensä tasoa. 

 

]]>
104 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232234-somessa-asuu-maailman-holmoin-kansa#comments Sun, 26 Feb 2017 21:07:25 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232234-somessa-asuu-maailman-holmoin-kansa
Ystävä http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231477-ystava <p>Tänään on ystävänpäivä. Saan ystäviltä viestejä, ja ennen kuin päivä on lopussa, olen toivottavasti ehtinyt laittaa muutaman itsekin. Katson puhelimen suosikkien listaa, ja tuntuu pahalta. Yhtä ei enää ole, mutta en ole kyennyt poistamaan nimeä. Enkä tiedä poistanko koskaan.&nbsp;</p><p>Tiesin kyllä, että hänellä oli vakava syöpä. Mutta ihme oli seurannut toistaan. Hän oli ylittänyt jo reilusti yli vuodella sen, minkä ei enää pitänyt olla mahdollista. Sairastuessaan hän oli kokenut saaneensa Jumalalta selväsanaisen tehtävän ja lupauksen, että aikaa tehtävän suorittamiseen on, vaikka lääkärit olivat lupailleet korkeintaan kolmea kuukautta.&nbsp;</p><p>Sairaudesta huolimatta hän oli upeampi kuin koskaan. Hetken näytti siltä, että tauti olisi kokonaan voitettu ja mies terve &ndash; kunnes se iski uudestaan. Mutta me ystävät toivoimme saman ihmeen jatkuvan.&nbsp;</p><p>Vielä marraskuisena perjantaina hän soitti pitkän puhelun, ja suunnittelimme seuraavaa tapaamista. Kysyin lähteekö hän Davosin kokoukseen tammikuussa. Sivulauseessa hän totesi, että syöpä leviää rajusti, mutta sitten puhuimme taas tehtävästä. Kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, että oletko ajatellut, että tuo missio ei ole edessäpäin vaan se on juuri tässä ja nyt. Ehkä pian suoritettu? Niin olen koko ajan ajatellut, hän vastasi. Koko kuluneen vuoden hän oli kirjoittanut kirjaa, päivittäin.&nbsp;</p><p>Mielessäni ei silti edes käväissyt, että seuraavana tiistaina kaikki olisi ohi.&nbsp;</p><p>Kaksi viikkoa myöhemmin seisoin hänen muistojuhlassaan. Se oli harvinaisen intensiivinen surujuhla. Tuntui kuin kukaan ei olisi ollut siellä tavan vuoksi vaan rakkaudesta. Tuntui, että tehtävä oli tarttunut meihin jokaiseen ja yritimme selvittää itsellemme, mitä kaikkea se tarkoitti. Se oli selvää, että meidät oli jättänyt poikkeuksellinen ihminen.&nbsp;</p><p>Jos minä olisin saanut päättää, ystäväni olisi elänyt vielä kauan. Hän olisi puhunut monessa kansainvälisessä kokouksessa, antanut monta haastattelua, vakuuttanut monta ihmistä sanomallaan ja saanut monen kohdalla aikaan elämänmuutoksen. Ollut omaistensa tukena ja voimana. Mutta minä en ole Jumala. Minä en näe pitkälle eikä minun viisauteni riitä. Minun on nöyrryttävä, nieltävä kyyneleeni ja kumarrettava syvään.&nbsp;</p><p>Mutta minulla on hirveä ikävä. Samalla mietin elossa olevia ystäviäni. Vielä voi rakastaa ja kiittää.&nbsp;</p><p>Onneksi ystäväni oli viisas. Hän oli ymmärtänyt olennaisen: elämän tärkein hetki on juuri nyt. On turha odottaa jotakin kliimaksia jossain tuolla, sillä silloin saatamme hukata tärkeimmät tilaisuutemme läsnäoloon.&nbsp;</p><p>Kun tutustuin häneen vuosia sitten, minulla oli elämäni raskain vaihe menossa. Oli kuin enkeli olisi ilmaantunut kertomaan, että tästäkin voi selviytyä. Hän kertoi eräästä kohtaamisesta silloin, kun hänellä oli kaikkein vaikeinta. Hän oli kiertueella Afrikassa, jossa he menivät autosaattueella kylästä kylään nopealla aikataululla. Eräässä kylässä häntä tuli tervehtimään aivan erikoisen lämmin vanha afrikkalainen mies valkoisissa kiharoissaan, puristi kättä lämpimästi ja toivotti siunausta. Ihmeellistä oli se, että miehellä oli taivaansiniset silmät. Kohtaaminen jäi mieleen, ja hän mietti, oliko hän tavannut enkelin. Sitä miettiessään autosaattue oli jo saapunut toiseen kylään, jossa oli vastassa ihmisiä. Yhtäkkiä joku koputti auton ikkunaan ja hymyili. Sama mies. Ei mitenkään mahdollista, että hän olisi jo ehtinyt sinne. Hän tiesi vastauksen kysymykseensä.</p><p>Noihin aikoihin hän kertoi tajunneensa, mitä hän tahtoo loppuelämältään. Hän oli ammatissa, jossa sanat kunnianhimo, tavoitteellisuus, itsensä haastaminen ja voittaminen olivat jokapäiväistä sanastoa. Niin hänellekin, mutta nyt hän tiesi paremman kohteen kunnianhimolleen. Nasaretilaisen.</p><p>Kiitos kaikille ystävilleni. Eläville ja nukkuville.&nbsp;</p><p><a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2017/02/14/ystava/nayttokuva-2017-02-14-kello-15-11-07/" rel="attachment wp-att-2346"><img alt="" height="697" src="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/files/2017/02/N%C3%A4ytt%C3%B6kuva-2017-02-14-kello-15.11.07.png" width="543" /></a></p><p><em>(Kirjoitus perustuu tammikuun Askel-lehdessä julkaistuun kolumniini)</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tänään on ystävänpäivä. Saan ystäviltä viestejä, ja ennen kuin päivä on lopussa, olen toivottavasti ehtinyt laittaa muutaman itsekin. Katson puhelimen suosikkien listaa, ja tuntuu pahalta. Yhtä ei enää ole, mutta en ole kyennyt poistamaan nimeä. Enkä tiedä poistanko koskaan. 

Tiesin kyllä, että hänellä oli vakava syöpä. Mutta ihme oli seurannut toistaan. Hän oli ylittänyt jo reilusti yli vuodella sen, minkä ei enää pitänyt olla mahdollista. Sairastuessaan hän oli kokenut saaneensa Jumalalta selväsanaisen tehtävän ja lupauksen, että aikaa tehtävän suorittamiseen on, vaikka lääkärit olivat lupailleet korkeintaan kolmea kuukautta. 

Sairaudesta huolimatta hän oli upeampi kuin koskaan. Hetken näytti siltä, että tauti olisi kokonaan voitettu ja mies terve – kunnes se iski uudestaan. Mutta me ystävät toivoimme saman ihmeen jatkuvan. 

Vielä marraskuisena perjantaina hän soitti pitkän puhelun, ja suunnittelimme seuraavaa tapaamista. Kysyin lähteekö hän Davosin kokoukseen tammikuussa. Sivulauseessa hän totesi, että syöpä leviää rajusti, mutta sitten puhuimme taas tehtävästä. Kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, että oletko ajatellut, että tuo missio ei ole edessäpäin vaan se on juuri tässä ja nyt. Ehkä pian suoritettu? Niin olen koko ajan ajatellut, hän vastasi. Koko kuluneen vuoden hän oli kirjoittanut kirjaa, päivittäin. 

Mielessäni ei silti edes käväissyt, että seuraavana tiistaina kaikki olisi ohi. 

Kaksi viikkoa myöhemmin seisoin hänen muistojuhlassaan. Se oli harvinaisen intensiivinen surujuhla. Tuntui kuin kukaan ei olisi ollut siellä tavan vuoksi vaan rakkaudesta. Tuntui, että tehtävä oli tarttunut meihin jokaiseen ja yritimme selvittää itsellemme, mitä kaikkea se tarkoitti. Se oli selvää, että meidät oli jättänyt poikkeuksellinen ihminen. 

Jos minä olisin saanut päättää, ystäväni olisi elänyt vielä kauan. Hän olisi puhunut monessa kansainvälisessä kokouksessa, antanut monta haastattelua, vakuuttanut monta ihmistä sanomallaan ja saanut monen kohdalla aikaan elämänmuutoksen. Ollut omaistensa tukena ja voimana. Mutta minä en ole Jumala. Minä en näe pitkälle eikä minun viisauteni riitä. Minun on nöyrryttävä, nieltävä kyyneleeni ja kumarrettava syvään. 

Mutta minulla on hirveä ikävä. Samalla mietin elossa olevia ystäviäni. Vielä voi rakastaa ja kiittää. 

Onneksi ystäväni oli viisas. Hän oli ymmärtänyt olennaisen: elämän tärkein hetki on juuri nyt. On turha odottaa jotakin kliimaksia jossain tuolla, sillä silloin saatamme hukata tärkeimmät tilaisuutemme läsnäoloon. 

Kun tutustuin häneen vuosia sitten, minulla oli elämäni raskain vaihe menossa. Oli kuin enkeli olisi ilmaantunut kertomaan, että tästäkin voi selviytyä. Hän kertoi eräästä kohtaamisesta silloin, kun hänellä oli kaikkein vaikeinta. Hän oli kiertueella Afrikassa, jossa he menivät autosaattueella kylästä kylään nopealla aikataululla. Eräässä kylässä häntä tuli tervehtimään aivan erikoisen lämmin vanha afrikkalainen mies valkoisissa kiharoissaan, puristi kättä lämpimästi ja toivotti siunausta. Ihmeellistä oli se, että miehellä oli taivaansiniset silmät. Kohtaaminen jäi mieleen, ja hän mietti, oliko hän tavannut enkelin. Sitä miettiessään autosaattue oli jo saapunut toiseen kylään, jossa oli vastassa ihmisiä. Yhtäkkiä joku koputti auton ikkunaan ja hymyili. Sama mies. Ei mitenkään mahdollista, että hän olisi jo ehtinyt sinne. Hän tiesi vastauksen kysymykseensä.

Noihin aikoihin hän kertoi tajunneensa, mitä hän tahtoo loppuelämältään. Hän oli ammatissa, jossa sanat kunnianhimo, tavoitteellisuus, itsensä haastaminen ja voittaminen olivat jokapäiväistä sanastoa. Niin hänellekin, mutta nyt hän tiesi paremman kohteen kunnianhimolleen. Nasaretilaisen.

Kiitos kaikille ystävilleni. Eläville ja nukkuville. 

(Kirjoitus perustuu tammikuun Askel-lehdessä julkaistuun kolumniini)

]]>
0 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231477-ystava#comments Tue, 14 Feb 2017 13:33:13 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/231477-ystava