Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Tue, 14 Nov 2017 18:15:44 +0200 fi Röyhkeysennätys http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246083-royhkeysennatys <p>Terveisiä Bonnin ilmastokokouksesta. Taisin hermostuttaa äsken EU-komission DG Climan edustajan, kun mainitsin Japanin hallituksen järjestämässä paneelikeskustelussa, että uusiutuvan energian kehityksen kannalta sen tukiaiset ovat olleet vahingollisia. Lisäksi toivoin vähäpäästöisen ydinvoiman renessanssia aidosti kilpailukykyisten uusiutuvien rinnalle. Hän puuttui yleisöstä keskusteluun ja totesi, että tukien hyödyllisyydestä on näyttöä: uusiutuvan energian hinnat ovat pudonneet.&nbsp;</p><p>Tämä argumentti on aikamme klisee, jossa energiamuotoa tarkastellaan irrallaan kokonaisuudesta.&nbsp;</p><p>On selvä, että jos lasketaan jotain hetkittäistä sähkönhintaa, voidaan päätyä esitettyyn tulokseen. Kun markkinoille lisätään tukien avulla uutta tuotantoa, se lisää tarjontaa, jolloin sähkön kysyntä- ja tarjontakäyrä kohtaavat alemmalla hintatasolla.</p><p>Tällä logiikalla valtion kannattaisi tukea kaikkea tuotantoa. Tuettaisiin ja luotaisiin ylitarjonta markkinoille, jolloin sähkön tukkuhinta laskisi. Erikseen laskien päädytään täsmälleen samaan lopputulokseen jokaisen kohdalla.</p><p>Joka näin uskoo, on sitä mieltä, että suunnitelmatalous (valtio valitsee, kuinka paljon mitäkin tuotantomuotoa pitää järjestelmässä olla ja rakentaa siihen sopivat tuet ja hinnoittelut) on tehokkaampi kuin markkinatalous. Missään ei ole tästä kuitenkaan todistusaineistoa. Saksan esimerkki ei ainakaan rohkaise: energiantuotannon päästöt ovat kasvaneet viime vuosina huolimatta valtavista satsauksista aurinkoon ja tuuleen. Ongelma johtuu tuulen ja auringon keskeytymiskustannuksista, joita usein fossiilisilla paikataan.</p><p>Tuulivoima on kokonaiskustannuksiltaan kalliimpaa kuin se tuotanto, jota sillä korvataan. Muuten ei kai tarvittaisi mitään tukia? Jos sähköjärjestelmä on yhteensä kalliimpi, ei lopputuloksena voi olla halvempi sähkö.</p><p>Pyysin katsomaan isompaa kuvaa. Tarkoitus lienee hyvä, mutta uusiutuvalle energialle tehdään syöttötariffeilla ja muilla tukimuodoilla samalla karhunpalvelus. Liialliset tuet lukitsevat teknologian epäkypsälle tasolle. Samalla tilanne sotkee päästökaupan mahdollisuudet teknologianeutraalina vähennysinstrumenttina.</p><p>Energiasta on tullut tuote, jonka arvo määrittyy markkinoilla aivan väärin. Tuet ovat syynä kierteeseen, jossa energia on toisaalta kuluttajalle kallista (viittasin Saksan esimerkkiin) ja toisaalta tukkumarkkinoilla investoijan kannalta liian halpaa.</p><p>Tilanne aiheuttaa kallistumiskierteen: tuotanto on kallista, koska sähkön siirtojärjestelmästä pitää tehdä paljon joustavampi ja mittavampi. Samalla sähköverkossa sähkö on koko ajan halvempaa, kun uutta tuotantoa syntyy koko ajan lisää. Kannustin pitää yllä muuta tuotantoa heikkenee. Sen ei kuitenkaan voida sallia poistuvan verkosta, ettei tule black-outia. Seisovilla voimaloillakin on hinta, joka jonkun täytyy maksaa.&nbsp;</p><p>Nähdäkseni suomalaiset poliitikot eivät ole vielä riittävästi ottaneet oppia tilanteesta. Siitä kertoo omaa karua kieltään&nbsp;<a href="https://yle.fi/uutiset/3-9924667">Ylen tuore uutinen</a>, joka paljastaa pelin hengen: jos tuulivoimayhtiöillä on mahdollisuus lahjoa paikallisia tahoja sadoilla tuhansilla euroilla, se kertonee siitä, ettei energianhinta määräydy vieläkään markkinoilla. Tämän löysän maksavat veronmaksajat. Suosittelen perusteellisesti tehtyä uutisjuttua, myös poliitikkojen pöydälle mietittäväksi. Jotain on vialla, kun oikeusoppineetkin hälyttävät.&nbsp;</p><p>Kalajoella on noustu kansalaisten kesken kapinaan tiivistä tuulimyllysijoittelua vastaan. Edellisellä valtuustokaudella kaavan valmistelu keskeytettiin siitä syystä, että vastustusta oli niin paljon. Nyt se hyväksyttiin, vaikka vastustusta oli vielä enemmän. Kaikki Kalajoen tuulivoimakaavat ovat periaatteessa olleet maakuntakaavan vastaisia, mutta ne on pilkottu ja niitä on muutettu juuri sen verran, että ne on voitu hyväksyttää paikallisesti. Olen itsekin nähnyt uutisessa mainitun lobbauskirjeen, ja voin vahvistaa, että se on pateettinen.&nbsp;</p><p>Aika hupaisaa. Lobbaus ja lahjonta on ollut vihreää perussanastoa, ja syyttävä sormi on sojottanut aivan eri suuntaan. Nyt oma ideologinen sähkö tekee kuitenkin jonkinlaisen röyhkeysennätyksen.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Terveisiä Bonnin ilmastokokouksesta. Taisin hermostuttaa äsken EU-komission DG Climan edustajan, kun mainitsin Japanin hallituksen järjestämässä paneelikeskustelussa, että uusiutuvan energian kehityksen kannalta sen tukiaiset ovat olleet vahingollisia. Lisäksi toivoin vähäpäästöisen ydinvoiman renessanssia aidosti kilpailukykyisten uusiutuvien rinnalle. Hän puuttui yleisöstä keskusteluun ja totesi, että tukien hyödyllisyydestä on näyttöä: uusiutuvan energian hinnat ovat pudonneet. 

Tämä argumentti on aikamme klisee, jossa energiamuotoa tarkastellaan irrallaan kokonaisuudesta. 

On selvä, että jos lasketaan jotain hetkittäistä sähkönhintaa, voidaan päätyä esitettyyn tulokseen. Kun markkinoille lisätään tukien avulla uutta tuotantoa, se lisää tarjontaa, jolloin sähkön kysyntä- ja tarjontakäyrä kohtaavat alemmalla hintatasolla.

Tällä logiikalla valtion kannattaisi tukea kaikkea tuotantoa. Tuettaisiin ja luotaisiin ylitarjonta markkinoille, jolloin sähkön tukkuhinta laskisi. Erikseen laskien päädytään täsmälleen samaan lopputulokseen jokaisen kohdalla.

Joka näin uskoo, on sitä mieltä, että suunnitelmatalous (valtio valitsee, kuinka paljon mitäkin tuotantomuotoa pitää järjestelmässä olla ja rakentaa siihen sopivat tuet ja hinnoittelut) on tehokkaampi kuin markkinatalous. Missään ei ole tästä kuitenkaan todistusaineistoa. Saksan esimerkki ei ainakaan rohkaise: energiantuotannon päästöt ovat kasvaneet viime vuosina huolimatta valtavista satsauksista aurinkoon ja tuuleen. Ongelma johtuu tuulen ja auringon keskeytymiskustannuksista, joita usein fossiilisilla paikataan.

Tuulivoima on kokonaiskustannuksiltaan kalliimpaa kuin se tuotanto, jota sillä korvataan. Muuten ei kai tarvittaisi mitään tukia? Jos sähköjärjestelmä on yhteensä kalliimpi, ei lopputuloksena voi olla halvempi sähkö.

Pyysin katsomaan isompaa kuvaa. Tarkoitus lienee hyvä, mutta uusiutuvalle energialle tehdään syöttötariffeilla ja muilla tukimuodoilla samalla karhunpalvelus. Liialliset tuet lukitsevat teknologian epäkypsälle tasolle. Samalla tilanne sotkee päästökaupan mahdollisuudet teknologianeutraalina vähennysinstrumenttina.

Energiasta on tullut tuote, jonka arvo määrittyy markkinoilla aivan väärin. Tuet ovat syynä kierteeseen, jossa energia on toisaalta kuluttajalle kallista (viittasin Saksan esimerkkiin) ja toisaalta tukkumarkkinoilla investoijan kannalta liian halpaa.

Tilanne aiheuttaa kallistumiskierteen: tuotanto on kallista, koska sähkön siirtojärjestelmästä pitää tehdä paljon joustavampi ja mittavampi. Samalla sähköverkossa sähkö on koko ajan halvempaa, kun uutta tuotantoa syntyy koko ajan lisää. Kannustin pitää yllä muuta tuotantoa heikkenee. Sen ei kuitenkaan voida sallia poistuvan verkosta, ettei tule black-outia. Seisovilla voimaloillakin on hinta, joka jonkun täytyy maksaa. 

Nähdäkseni suomalaiset poliitikot eivät ole vielä riittävästi ottaneet oppia tilanteesta. Siitä kertoo omaa karua kieltään Ylen tuore uutinen, joka paljastaa pelin hengen: jos tuulivoimayhtiöillä on mahdollisuus lahjoa paikallisia tahoja sadoilla tuhansilla euroilla, se kertonee siitä, ettei energianhinta määräydy vieläkään markkinoilla. Tämän löysän maksavat veronmaksajat. Suosittelen perusteellisesti tehtyä uutisjuttua, myös poliitikkojen pöydälle mietittäväksi. Jotain on vialla, kun oikeusoppineetkin hälyttävät. 

Kalajoella on noustu kansalaisten kesken kapinaan tiivistä tuulimyllysijoittelua vastaan. Edellisellä valtuustokaudella kaavan valmistelu keskeytettiin siitä syystä, että vastustusta oli niin paljon. Nyt se hyväksyttiin, vaikka vastustusta oli vielä enemmän. Kaikki Kalajoen tuulivoimakaavat ovat periaatteessa olleet maakuntakaavan vastaisia, mutta ne on pilkottu ja niitä on muutettu juuri sen verran, että ne on voitu hyväksyttää paikallisesti. Olen itsekin nähnyt uutisessa mainitun lobbauskirjeen, ja voin vahvistaa, että se on pateettinen. 

Aika hupaisaa. Lobbaus ja lahjonta on ollut vihreää perussanastoa, ja syyttävä sormi on sojottanut aivan eri suuntaan. Nyt oma ideologinen sähkö tekee kuitenkin jonkinlaisen röyhkeysennätyksen.

 

]]>
45 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246083-royhkeysennatys#comments Tue, 14 Nov 2017 16:15:44 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246083-royhkeysennatys
Suomen taklaajat ja puolustajat http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243320-suomen-taklaajat-ja-puolustajat <p>&rdquo;Jos&nbsp;<strong>Pietikäinen</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Hautala</strong>&nbsp;saavat tahtonsa läpi, se tietää ainakin viiden miljardin investointimenetystä. Työpaikoissa varmaan noin viittä tuhatta&rdquo;, arvioi Brysselin koneessa vastaan tullut suomalainen lobbari ennen europarlamentin LULUCF-äänestystä.&nbsp;</p><p>Lobbarien kesken tähän tapaan on puhuttu vuosikausia. On ihmetelty kallista hintalappua, joka joillakin päätöksillä &ndash; ja joillakin poliitikoilla &ndash; on, ilman että siitä syntyy minkäänlaista kansallista keskustelua. Nyt uutta on se, että asiasta puhutaan valtakunnan päälehdissä, ja äänestyskäyttäytyminen nostetaan esiin.&nbsp;</p><p>Metsätalouteen liittyvien päästöjen laskentatapaa koskeva LULUCF-äänestys on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota. Suurin osa suomalaismepeistä asettui vastustamaan komission esitystä, jonka laskentasäännöt uhkasivat muuttaa metsämme hiilinielusta päästölähteeksi &ndash; siitäkin huolimatta vaikka hiilivarasto tosiasiallisesti kasvaisi. Neljä suomalaismeppiä puolusti sitä, ja perusteli kantaansa ympäristösyillä.&nbsp;</p><p>Asia ei ole loppuunkäsitelty. Varsinainen ratkaisu syntyy kolmikantaneuvottelussa syksyn kuluessa, ja sitä kannattaa seurata tarkkaan. Hienoa oli, millaiseen yhteispeliin suomalaismepit kykenivät yli puoluerajojen.&nbsp;</p><p>Eilinen&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/talous/art-2000005377851.html?share=c1622b98e851f6cf40ba1ada6ae14cb1">Helsingin Sanomat kirjoitti katsauksen lobbausprosessista</a>. Toimittaja vilautteli omaa asennettaan kuvaten sen &rdquo;eliitin&rdquo; hankkeeksi, jonka tulosta &rdquo;Helsingin keskustan arvokiinteistöissä tuuletettiin&rdquo;. Viimeinen sana annettiin tarinan oikeassaolijoille, ympäristön puolustajille, jotka tällä kertaa kärsivät tappion ympäristön ohella. Lehtijutussa Sirpa Pietikäinen paheksui sitä, että LULUCF-äänestyksestä tehtiin Suomen asia: &rdquo;Jotkut alat omivat itselleen koko Suomen edun. Lulucf:n kohdalla tämä oli erityisen räikeää&rdquo;, Pietikäinen sanoi.&nbsp;</p><p>Sanoisin, ettei se ole yhtään räikeämpää kuin mitä vihreät poliitikot ovat tehneet vuosien ajan esiintyessään &rdquo;ympäristön edun&rdquo; kanssa. Vaikka sama porukka on muuttanut kantaansa satakahdeksankymmentä astetta esimerkiksi biopolttoaineiden kuin bioenergiankin kanssa, aina oma äänestyskanta on kääräisty vaivattomasti ympäristön eduksi. Miksi ympäristö sitten muuttaa niin jyrkästi mieltään, voi jäädä raavituttamaan päätä.&nbsp;</p><p>Uskallan väittää, että Suomen edusta puhuminen LULUCF-äänestyksen yhteydessä oli kokonaisuuteen nähden varsin maltillinen ilmaisu. Eikä vain hyväpalkkaisten lobbareiden ja teollisuusporhojen etu, kuten Hesari maalasi, vaan tavallisen suomalaisen duunarin etu.&nbsp;</p><p>Suomessa metsien sisältämän hiilen määrä siis kasvaa kohisten, ei pienene. Vaikka lisäisimme hakkuita edellisen hallituksen &ndash; jossa vihreät olivat mukana &ndash; aikana hyväksytyn metsästrategian ja nykyisen hallituksen biostrategian mukaisesti, metsiemme hiilensitomiskyvyn kasvu edelleen jatkuisi pitkällä aikavälillä. Kansainvälisessä vertailussa olemme aivan omaa luokkaamme.</p><p>Bioenergiammekin on kestävällä pohjalla: se perustuu metsäteollisuuden ja &ndash;talouden sivuvirtoihin hyödyntäen energiaksi ne jakeet, joille ei korkeamman jalostusasteen käyttöä ole, eli se saadaan oheistuotteena. Samalla se tukee sitä kokonaisuutta, johon kuuluu biotalouden kehittäminen korkean jalostusarvon suuntaan.</p><p>Suomen ilmastopääneuvottelijana toiminut&nbsp;<strong>Harri Laurikka</strong>&nbsp;<a href="http://blogi.bioenergia.fi/2016/12/14/paljon-melua-bioenergiasta-ja-hiilinieluista/">on puolustanut Suomen linjaa</a>:&nbsp;<em>&ldquo;Suomen metsät eivät tuota päästöjä, vaan imevät joka vuosi hiiltä ilmakehästä &ndash; vuonna 2015 esimerkiksi 47 % kokonaispäästöistä, kun EU:n vastaava keskiarvo on luokkaa 10 %. EU:n ulkopuolella esim. Venäjällä nielu oli 2014 noin 19 % kokonaispäästöistä ja USA:n 11 %. Toisessa isossa metsämaassa, Kanadassa, hiilinielua ei ollut 2014 lainkaan, vaan metsäsektori oli noin 10 %:n suuruinen lisäpäästö muiden sektoreiden päälle. Arvostelijoiden mielestä nämä erot voi sivuuttaa ja Suomen on kasvatettava nieluaan seurauksista riippumatta.</em>&rdquo; Laurikka kuvaa hyvin sitä epäsuhtaa, että arvostelijat käyttäytyvät kuin koko ilmastotavoite olisi pienen Suomen harteilla.&nbsp;</p><p>Tästä onkin kyse. Toki hiilinielu pienenee tilapäisesti, jos metsiä hakataan, ja siinä vihreät meppimme Pietikäinen ja Hautala ovat oikeassa. Mutta miksi ihmeessä yhden Suomen pitäisi niellä koko maailman puolesta? Jos sen oma metsämassa joka tapauksessa kasvaa, miksi se ei riitä? Miksi kerta toisensa jälkeen vihreät tekevät politiikkaa, jossa hyvin asiansa hoitanutta Suomea rangaistaan lisätaakoilla, joita muilla ei ole?&nbsp;</p><p>Ja juuri tässä tullaan myös ympäristön etuun. Ei voi olla ympäristön etu, että päätöksen seurauksena joutuisimme ostamaan päästöoikeuksia niiltä, jotka ovat hoitaneet asiansa huonommin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> ”Jos Pietikäinen ja Hautala saavat tahtonsa läpi, se tietää ainakin viiden miljardin investointimenetystä. Työpaikoissa varmaan noin viittä tuhatta”, arvioi Brysselin koneessa vastaan tullut suomalainen lobbari ennen europarlamentin LULUCF-äänestystä. 

Lobbarien kesken tähän tapaan on puhuttu vuosikausia. On ihmetelty kallista hintalappua, joka joillakin päätöksillä – ja joillakin poliitikoilla – on, ilman että siitä syntyy minkäänlaista kansallista keskustelua. Nyt uutta on se, että asiasta puhutaan valtakunnan päälehdissä, ja äänestyskäyttäytyminen nostetaan esiin. 

Metsätalouteen liittyvien päästöjen laskentatapaa koskeva LULUCF-äänestys on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota. Suurin osa suomalaismepeistä asettui vastustamaan komission esitystä, jonka laskentasäännöt uhkasivat muuttaa metsämme hiilinielusta päästölähteeksi – siitäkin huolimatta vaikka hiilivarasto tosiasiallisesti kasvaisi. Neljä suomalaismeppiä puolusti sitä, ja perusteli kantaansa ympäristösyillä. 

Asia ei ole loppuunkäsitelty. Varsinainen ratkaisu syntyy kolmikantaneuvottelussa syksyn kuluessa, ja sitä kannattaa seurata tarkkaan. Hienoa oli, millaiseen yhteispeliin suomalaismepit kykenivät yli puoluerajojen. 

Eilinen Helsingin Sanomat kirjoitti katsauksen lobbausprosessista. Toimittaja vilautteli omaa asennettaan kuvaten sen ”eliitin” hankkeeksi, jonka tulosta ”Helsingin keskustan arvokiinteistöissä tuuletettiin”. Viimeinen sana annettiin tarinan oikeassaolijoille, ympäristön puolustajille, jotka tällä kertaa kärsivät tappion ympäristön ohella. Lehtijutussa Sirpa Pietikäinen paheksui sitä, että LULUCF-äänestyksestä tehtiin Suomen asia: ”Jotkut alat omivat itselleen koko Suomen edun. Lulucf:n kohdalla tämä oli erityisen räikeää”, Pietikäinen sanoi. 

Sanoisin, ettei se ole yhtään räikeämpää kuin mitä vihreät poliitikot ovat tehneet vuosien ajan esiintyessään ”ympäristön edun” kanssa. Vaikka sama porukka on muuttanut kantaansa satakahdeksankymmentä astetta esimerkiksi biopolttoaineiden kuin bioenergiankin kanssa, aina oma äänestyskanta on kääräisty vaivattomasti ympäristön eduksi. Miksi ympäristö sitten muuttaa niin jyrkästi mieltään, voi jäädä raavituttamaan päätä. 

Uskallan väittää, että Suomen edusta puhuminen LULUCF-äänestyksen yhteydessä oli kokonaisuuteen nähden varsin maltillinen ilmaisu. Eikä vain hyväpalkkaisten lobbareiden ja teollisuusporhojen etu, kuten Hesari maalasi, vaan tavallisen suomalaisen duunarin etu. 

Suomessa metsien sisältämän hiilen määrä siis kasvaa kohisten, ei pienene. Vaikka lisäisimme hakkuita edellisen hallituksen – jossa vihreät olivat mukana – aikana hyväksytyn metsästrategian ja nykyisen hallituksen biostrategian mukaisesti, metsiemme hiilensitomiskyvyn kasvu edelleen jatkuisi pitkällä aikavälillä. Kansainvälisessä vertailussa olemme aivan omaa luokkaamme.

Bioenergiammekin on kestävällä pohjalla: se perustuu metsäteollisuuden ja –talouden sivuvirtoihin hyödyntäen energiaksi ne jakeet, joille ei korkeamman jalostusasteen käyttöä ole, eli se saadaan oheistuotteena. Samalla se tukee sitä kokonaisuutta, johon kuuluu biotalouden kehittäminen korkean jalostusarvon suuntaan.

Suomen ilmastopääneuvottelijana toiminut Harri Laurikka on puolustanut Suomen linjaa“Suomen metsät eivät tuota päästöjä, vaan imevät joka vuosi hiiltä ilmakehästä – vuonna 2015 esimerkiksi 47 % kokonaispäästöistä, kun EU:n vastaava keskiarvo on luokkaa 10 %. EU:n ulkopuolella esim. Venäjällä nielu oli 2014 noin 19 % kokonaispäästöistä ja USA:n 11 %. Toisessa isossa metsämaassa, Kanadassa, hiilinielua ei ollut 2014 lainkaan, vaan metsäsektori oli noin 10 %:n suuruinen lisäpäästö muiden sektoreiden päälle. Arvostelijoiden mielestä nämä erot voi sivuuttaa ja Suomen on kasvatettava nieluaan seurauksista riippumatta.” Laurikka kuvaa hyvin sitä epäsuhtaa, että arvostelijat käyttäytyvät kuin koko ilmastotavoite olisi pienen Suomen harteilla. 

Tästä onkin kyse. Toki hiilinielu pienenee tilapäisesti, jos metsiä hakataan, ja siinä vihreät meppimme Pietikäinen ja Hautala ovat oikeassa. Mutta miksi ihmeessä yhden Suomen pitäisi niellä koko maailman puolesta? Jos sen oma metsämassa joka tapauksessa kasvaa, miksi se ei riitä? Miksi kerta toisensa jälkeen vihreät tekevät politiikkaa, jossa hyvin asiansa hoitanutta Suomea rangaistaan lisätaakoilla, joita muilla ei ole? 

Ja juuri tässä tullaan myös ympäristön etuun. Ei voi olla ympäristön etu, että päätöksen seurauksena joutuisimme ostamaan päästöoikeuksia niiltä, jotka ovat hoitaneet asiansa huonommin.

]]>
7 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243320-suomen-taklaajat-ja-puolustajat#comments Sat, 23 Sep 2017 10:31:43 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243320-suomen-taklaajat-ja-puolustajat
Kun presidentti sai haukut http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241541-kun-presidentti-sai-haukut <p>Eilen&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2017/08/19/ala-veda-vaaria-johtopaatoksia/">kirjoitin Turun tapahtumiin liittyen</a>&nbsp;siitä, ettemme kohdistaisi murhenäytelmän aiheuttamaa raivoa viattomiin sivullisiin. Ehdotin sen sijaan olemaan vihainen huonolle politiikalle.&nbsp;</p><p>Mutta sekin vaatii taustoitusta. Suosittelen lukemaan kaksi vuoden välein aiheesta kirjoitettua tekstiäni:&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2015/09/16/jos-edes-puhuttaisiin-oikeilla-sanoilla/">Jos edes puhuttaisiin oikeilla sanoilla</a>&nbsp;ja&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/09/02/miten-se-meni-vakava-vuosikatsaus/">Miten se meni &ndash; vakava vuosikatsaus</a>. Ne kuvaavat sitä aika hyvin sitä mielipideilmastoa, joka mediassa on vallinnut.</p><p>Kaksi vuotta sitten tasavallan presidentti&nbsp;<strong>Sauli Niinistö</strong>&nbsp;<a href="https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/105935-turvapaikanhakijat-presidentti-sauli-niinistolta-hurja-valaytys">totesi suurlähettiläspäivillä 25.8.2015</a>Euroopan vetävän puoleensa niin vainottuja kuin parempaa elämää etsiviä, ja esitti että näiden välillä olisi kyettävä tekemään ero. Hän toivoi päättäjiltä harkintaa ja kohautti myös mainitsemalla, että &ldquo;Eurooppaan tulijoiden joukossa on myös valitettavasti joitain niitäkin, joilla on pahat mielessään. Tätäkään ei voi kiistää vain siksi, ettei joku kenties halua sitä kuulla.&rdquo;&nbsp;</p><p>Niinistö sai tuolloin sosiaalisessa mediassa pöyristynyttä kritiikkiä pelottelusta, kylmyydestä ja huonosta arvojohtamisesta, myös poliitikoilta. Jos nyt lukee hänen&nbsp;<a href="http://tpk.fi/public/default.aspx?contentid=333027&amp;culture=fi-FI">puheensa kokonaisuudessaan</a>, luulen, että harva tuolloin äänessä olleista löytää argumentteja haukkua häntä. Mutta silloin Niinistö joutui vastustamaan mielipideilmastoa.&nbsp;</p><p>Ja nyt tullaan asian poliittiseen puoleen.&nbsp;</p><p>Meillä ei olisi mitään hätää, jos maailma olisi sellainen paikka kuin mielipideilmastoa värittävät vihreät, vasemmistopoliitikot, humanistitoimittajat tai kirkonmiehet yleensä uskovat: rajaton resurssipankki ja ehtymätön runsaudensarvi. Korkea pohjoismainen sosiaaliturva ei ole mahdollinen kaikille, koska se perustui ideaan, jossa osallistujat myös maksavat sen. Kun resurssien rajallisuus on ankea tosiasia, siitä seuraa, että on tehtävä valintoja. On huolehdittava, suuntautuvatko niukat resurssit niille, jotka tarvitsevat apua eniten.&nbsp;</p><p>Kirkon ongelmana pidän sitä, ettei se aina hahmota, anteeksi vain, regimenttioppia. Sen ydintehtävä on pitää yllä sanomaa lähimmäisenrakkauden ja anteeksiantamuksen voimasta, koska juuri tämä taso kuuluu ihmisten elämään ja ihmisten kesken, ja auttaa jaksamaan oman elämän kamppailuissa. Mutta se ei saa erehtyä kuvittelemaan, että valtio olisi yksi sen opetuslapsi, jonka on heitettävä miekka sivuun ja rakastettava, tai annettava velat anteeksi vaatimatta hyvitystä. Tai unohdettava budjetin raamit ja lainattava koko maailman puolesta. On käsitettävä, ettei valtion ensisijainen tehtävä ole rakastaa &ndash; vaikka se onkin kaikkien meidän ihmisten tehtävä. Valtion tehtävä on suojella rauhaa, pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta sekä huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.&nbsp;</p><p>Tätä tehtävää hallituksemme ei onnistunut hoitamaan kiitettävästi, vaikka sekä presidentti, edellinen sisäministeri&nbsp;<strong>Räsänen</strong>&nbsp;ja muutama muu toivat vaaratekijöitä esiin. Näyttää siltä että Turun puukottaja oli juuri niitä, jotka tulivat Suomeen sen hallitsemattoman aallon aikana, josta presidenttikin pyrki varoittamaan.</p><p>Mielestäni hallituksella on nyt käsissään kriisi, ja kansalaisilla on lupa odottaa korjaustoimia. Kriisiä pehmentää se, että hallitus noudatti politiikkaa, jota melkein kaikki olivat vaatimassa. Ja vaikka Perussuomalaiset eivät olleet tätä politiikkaa vaatimassa, he olivat hallituksessa hyväksymässä sen.&nbsp;</p><p>Ainoa puolue, jonka linjaa pystyn perustellusti kehumaan, on Kristillisdemokraatit.&nbsp;</p><p>Kautensa lopulla ja päätyttyä Räsänen teki kaikkensa varoittaakseen tulevasta ja tarjosi neuvoja. Mutta sehän olisi käynyt kunnian päälle? Hän olisi tuntenut koalitiot, joilla EU:n murtuvaa linjaa olisi voitu torpata ja&nbsp;<strong>Merkelin</strong>&nbsp;hätäpäissään tehdyn päätöksen vahinkoja torjua. Nythän Eurooppa antoi merkittävässä määrin periksi ammattimaiselle rikollisuudelle, jota käärittiin humanismiin.</p><p>Juuri nyt tämä KD-puolue voisi loistaa presidentinvaaleissa. Se voisi kerätä pisteet johdonmukaisesta politiikasta ja sanoa, että näinhän me sanoimme, ajoissa, ei jälkiviisaasti. Juuri tämä puolue tulee jäämään kuitenkin vaaleissa varjoon, koska se ei tee näistä tärkeistä vaaleista tänä tärkeänä aikana pelinappulaa johonkin muuhun vaan keskittyy valitsemaan maallemme parasta mahdollista presidenttiä.&nbsp;<strong>Sari Essayahin</strong>&nbsp;eilinen suositus asettua Niinistön taakse ansaitsee siksi erityisen suuren arvostuksen.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Eilen kirjoitin Turun tapahtumiin liittyen siitä, ettemme kohdistaisi murhenäytelmän aiheuttamaa raivoa viattomiin sivullisiin. Ehdotin sen sijaan olemaan vihainen huonolle politiikalle. 

Mutta sekin vaatii taustoitusta. Suosittelen lukemaan kaksi vuoden välein aiheesta kirjoitettua tekstiäni: Jos edes puhuttaisiin oikeilla sanoilla ja Miten se meni – vakava vuosikatsaus. Ne kuvaavat sitä aika hyvin sitä mielipideilmastoa, joka mediassa on vallinnut.

Kaksi vuotta sitten tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi suurlähettiläspäivillä 25.8.2015Euroopan vetävän puoleensa niin vainottuja kuin parempaa elämää etsiviä, ja esitti että näiden välillä olisi kyettävä tekemään ero. Hän toivoi päättäjiltä harkintaa ja kohautti myös mainitsemalla, että “Eurooppaan tulijoiden joukossa on myös valitettavasti joitain niitäkin, joilla on pahat mielessään. Tätäkään ei voi kiistää vain siksi, ettei joku kenties halua sitä kuulla.” 

Niinistö sai tuolloin sosiaalisessa mediassa pöyristynyttä kritiikkiä pelottelusta, kylmyydestä ja huonosta arvojohtamisesta, myös poliitikoilta. Jos nyt lukee hänen puheensa kokonaisuudessaan, luulen, että harva tuolloin äänessä olleista löytää argumentteja haukkua häntä. Mutta silloin Niinistö joutui vastustamaan mielipideilmastoa. 

Ja nyt tullaan asian poliittiseen puoleen. 

Meillä ei olisi mitään hätää, jos maailma olisi sellainen paikka kuin mielipideilmastoa värittävät vihreät, vasemmistopoliitikot, humanistitoimittajat tai kirkonmiehet yleensä uskovat: rajaton resurssipankki ja ehtymätön runsaudensarvi. Korkea pohjoismainen sosiaaliturva ei ole mahdollinen kaikille, koska se perustui ideaan, jossa osallistujat myös maksavat sen. Kun resurssien rajallisuus on ankea tosiasia, siitä seuraa, että on tehtävä valintoja. On huolehdittava, suuntautuvatko niukat resurssit niille, jotka tarvitsevat apua eniten. 

Kirkon ongelmana pidän sitä, ettei se aina hahmota, anteeksi vain, regimenttioppia. Sen ydintehtävä on pitää yllä sanomaa lähimmäisenrakkauden ja anteeksiantamuksen voimasta, koska juuri tämä taso kuuluu ihmisten elämään ja ihmisten kesken, ja auttaa jaksamaan oman elämän kamppailuissa. Mutta se ei saa erehtyä kuvittelemaan, että valtio olisi yksi sen opetuslapsi, jonka on heitettävä miekka sivuun ja rakastettava, tai annettava velat anteeksi vaatimatta hyvitystä. Tai unohdettava budjetin raamit ja lainattava koko maailman puolesta. On käsitettävä, ettei valtion ensisijainen tehtävä ole rakastaa – vaikka se onkin kaikkien meidän ihmisten tehtävä. Valtion tehtävä on suojella rauhaa, pitää yllä järjestystä ja turvallisuutta sekä huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. 

Tätä tehtävää hallituksemme ei onnistunut hoitamaan kiitettävästi, vaikka sekä presidentti, edellinen sisäministeri Räsänen ja muutama muu toivat vaaratekijöitä esiin. Näyttää siltä että Turun puukottaja oli juuri niitä, jotka tulivat Suomeen sen hallitsemattoman aallon aikana, josta presidenttikin pyrki varoittamaan.

Mielestäni hallituksella on nyt käsissään kriisi, ja kansalaisilla on lupa odottaa korjaustoimia. Kriisiä pehmentää se, että hallitus noudatti politiikkaa, jota melkein kaikki olivat vaatimassa. Ja vaikka Perussuomalaiset eivät olleet tätä politiikkaa vaatimassa, he olivat hallituksessa hyväksymässä sen. 

Ainoa puolue, jonka linjaa pystyn perustellusti kehumaan, on Kristillisdemokraatit. 

Kautensa lopulla ja päätyttyä Räsänen teki kaikkensa varoittaakseen tulevasta ja tarjosi neuvoja. Mutta sehän olisi käynyt kunnian päälle? Hän olisi tuntenut koalitiot, joilla EU:n murtuvaa linjaa olisi voitu torpata ja Merkelin hätäpäissään tehdyn päätöksen vahinkoja torjua. Nythän Eurooppa antoi merkittävässä määrin periksi ammattimaiselle rikollisuudelle, jota käärittiin humanismiin.

Juuri nyt tämä KD-puolue voisi loistaa presidentinvaaleissa. Se voisi kerätä pisteet johdonmukaisesta politiikasta ja sanoa, että näinhän me sanoimme, ajoissa, ei jälkiviisaasti. Juuri tämä puolue tulee jäämään kuitenkin vaaleissa varjoon, koska se ei tee näistä tärkeistä vaaleista tänä tärkeänä aikana pelinappulaa johonkin muuhun vaan keskittyy valitsemaan maallemme parasta mahdollista presidenttiä. Sari Essayahin eilinen suositus asettua Niinistön taakse ansaitsee siksi erityisen suuren arvostuksen.

]]>
22 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241541-kun-presidentti-sai-haukut#comments Sun, 20 Aug 2017 07:33:38 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241541-kun-presidentti-sai-haukut
Älä vedä vääriä johtopäätöksiä http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241499-ala-veda-vaaria-johtopaatoksia <p>Vilkaisin someen ja olin oksentaa siellä vellovan vihan ja kostonhalun määrää.</p><p>Jos kuulut niihin suomalaisiin, jotka Turun tapahtumien takia puuskahtaa, että nyt riitti ja tähän loppui suvaitsevaisuus, mieti tarkkaan, mihin harmisi kohdennat, ja mitä siitä seuraa.</p><p>Älä kohdenna sitä sivulliseen maahanmuuttajaan.&nbsp;</p><p>Silloin toimit juuri niin kuin jihadisti tahtoo. Teet Suomestamme sen hornankattilan, jota hän mielessään keittelee.</p><p>Euroopassa tehdyt terrori-iskut iskevät pahiten muslimien maltilliseen enemmistöön, joka ei tahdo mitään sen kummempaa kuin rauhallista ja hyvää elämää. Jos nämä ihmiset joutuvat syrjinnän, ennakkoluulojen ja vihapurkausten kohteeksi, juuri se on omiaan radikalisoimaan heitä jihadismin tielle.&nbsp;</p><p>Hymyile, ole ystävällinen, katso kohti, voita pelko rakkaudella. Täysin huolimatta siitä, mitä ajattelet maahanmuuttopolitiikastamme, ja vaikka vastustaisit maahanmuuttoa ylipäätään, älä tee sitä virhepäätelmää, että olisit vihainen tänne tulleelle ihmiselle.&nbsp;</p><p>Voit olla vihainen huonolle politiikalle. Niin minäkin olen, ja&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2015/09/16/jos-edes-puhuttaisiin-oikeilla-sanoilla/">ottanut aiheeseen monesti kantaa</a>. Mutta se on kokonaan eri asia, ja vaatii erillisen, asiallisen pohdinnan. Mitään helppoja vastauksia siihenkään ei ole. Jos äänestät valtaan ennakkoluuloja ruokkivat pelonlietsojat, jihadistit pääsevät astetta lähemmäksi tavoitettaan.</p><p>Kaiken tämän kauheuden keskellä oli siunaus se, että näimme raakuuden lisäksi uhrautuvaa rakkautta ja halua puolustaa vaarassa olevaa. Nämä itsensä alttiiksi antaneet eivät hekään olleet kantasuomalaisia. Antakoon se meille halua toimia yhdessä hyvän ja turvallisen yhteiskunnan eteen. Ihmiskunnan historiassa rakkaus on aina voittanut vihan. Vihan voitot ovat hetkellisiä.&nbsp;</p><p>Syvän kansallisen surun keskellä nähtiin myös kansallisen ylpeyden aihe. Toivottavasti Turun tapahtumien tärkeimmäksi kansainväliseksi uutiseksi nousee poliisimme ensipartion nopeus taltuttaa rikollinen ja pelastustoimen tehokkuus.&nbsp;</p><p>Pidetään Suomi turvallisena ja myötätuntoisena maana.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vilkaisin someen ja olin oksentaa siellä vellovan vihan ja kostonhalun määrää.

Jos kuulut niihin suomalaisiin, jotka Turun tapahtumien takia puuskahtaa, että nyt riitti ja tähän loppui suvaitsevaisuus, mieti tarkkaan, mihin harmisi kohdennat, ja mitä siitä seuraa.

Älä kohdenna sitä sivulliseen maahanmuuttajaan. 

Silloin toimit juuri niin kuin jihadisti tahtoo. Teet Suomestamme sen hornankattilan, jota hän mielessään keittelee.

Euroopassa tehdyt terrori-iskut iskevät pahiten muslimien maltilliseen enemmistöön, joka ei tahdo mitään sen kummempaa kuin rauhallista ja hyvää elämää. Jos nämä ihmiset joutuvat syrjinnän, ennakkoluulojen ja vihapurkausten kohteeksi, juuri se on omiaan radikalisoimaan heitä jihadismin tielle. 

Hymyile, ole ystävällinen, katso kohti, voita pelko rakkaudella. Täysin huolimatta siitä, mitä ajattelet maahanmuuttopolitiikastamme, ja vaikka vastustaisit maahanmuuttoa ylipäätään, älä tee sitä virhepäätelmää, että olisit vihainen tänne tulleelle ihmiselle. 

Voit olla vihainen huonolle politiikalle. Niin minäkin olen, ja ottanut aiheeseen monesti kantaa. Mutta se on kokonaan eri asia, ja vaatii erillisen, asiallisen pohdinnan. Mitään helppoja vastauksia siihenkään ei ole. Jos äänestät valtaan ennakkoluuloja ruokkivat pelonlietsojat, jihadistit pääsevät astetta lähemmäksi tavoitettaan.

Kaiken tämän kauheuden keskellä oli siunaus se, että näimme raakuuden lisäksi uhrautuvaa rakkautta ja halua puolustaa vaarassa olevaa. Nämä itsensä alttiiksi antaneet eivät hekään olleet kantasuomalaisia. Antakoon se meille halua toimia yhdessä hyvän ja turvallisen yhteiskunnan eteen. Ihmiskunnan historiassa rakkaus on aina voittanut vihan. Vihan voitot ovat hetkellisiä. 

Syvän kansallisen surun keskellä nähtiin myös kansallisen ylpeyden aihe. Toivottavasti Turun tapahtumien tärkeimmäksi kansainväliseksi uutiseksi nousee poliisimme ensipartion nopeus taltuttaa rikollinen ja pelastustoimen tehokkuus. 

Pidetään Suomi turvallisena ja myötätuntoisena maana.

]]>
178 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241499-ala-veda-vaaria-johtopaatoksia#comments Kotimaa Sat, 19 Aug 2017 13:32:18 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241499-ala-veda-vaaria-johtopaatoksia
Kikkailua suomalaisten kustannuksella http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239957-kikkailua-suomalaisten-kustannuksella <p>Joskus Suomen tapaa hoitaa asioita pitäisi kehua pilviin.&nbsp;</p><p>Otetaan vaikkapa energiapolitiikkamme. Vaikka aivan viime vuosina on tehty kohtalokkaita virheitä tuulivoimatuen kanssa, isossa kuvassa Suomen energiastrategia on kaunista katseltavaa. Olemme olleet uusiutuvan energian kärkimaita Euroopassa metsäteollisuuden sivuvirtojen ja jätteiden hyödyntämisen ansiosta, energiapalettimme on kiitettävän monipuolinen, ja uskalsimme rakentaa lähes päästötöntä ydinvoimaa silloinkin, kun muut pelkäsivät yleistä mielipidettä. Mallimaana mainostettuun Saksaan verrattuna olemme varsinaisia supermalleja: meidän energiantuotantomme päästöt kilowattituntia kohden ovat vain neljännes Saksaan verrattuna. Toiset puhuvat tuuleen, me toimimme.&nbsp;</p><p>Vastaavan ylistyksen voisi esittää metsäpolitiikastamme: Kun kuuma ajankohtainen kysymys ovat hiilinielut ja ns. LULUCF (Land use, land-use change and forestry) eli maankäyttösektoria koskevat laskentasäännöt, on syytä todeta, että Suomessa metsien sisältämän hiilen määrä kasvaa kohisten, ei pienene. Vaikka lisäisimme hakkuita edellisen hallituksen aikana hyväksytyn metsästrategian ja nykyisen hallituksen biostrategian mukaisesti, metsiemme hiilensitomiskyvyn kasvu edelleen jatkuisi pitkällä aikavälillä. Kansainvälisessä vertailussa olemme aivan omaa luokkaamme: siinä missä Suomen hiilinielu kattoi 41% muiden sektoreiden päästöistä, EU-maiden keskiarvo oli 7,1%.&nbsp;</p><p>Bioenergiammekin on kestävällä pohjalla: se perustuu metsäteollisuuden ja &ndash;talouden sivuvirtoihin hyödyntäen energiaksi ne jakeet, joille ei korkeamman jalostusasteen käyttöä ole, eli se saadaan oheistuotteena. Samalla se tukee sitä kokonaisuutta, johon kuuluu biotalouden kehittäminen korkean jalostusarvon suuntaan.&nbsp;</p><p>Ja kun olen itsekin metsänomistaja, minulle on vuosien kuluessa selvinnyt, että harvennukset ovat tarpeen, jos haluan pitää metsäni terveenä ja kasvukuntoisena. Jos kannustamme puurakentamiseen, harvennuksilla pitää huolehtia, että puusta saadaan riittävän tuhtia.&nbsp;</p><p>Nyt on valitettavasti kuitenkin niin, että EU-politiikkamme voi vaarantaa hyvän suoritustasomme. Komission käsitteillä oleva LULUCF &ndash;esitys esittää laskentasääntöjä, jotka uhkaavat muuttaa metsämme hiilinielusta päästölähteeksi &ndash; siitäkin huolimatta vaikka hiilivarasto tosiasiallisesti kasvaisi. Ja valitettavaa on, että osa suomalaispoliitikoista toimii määrätietoisesti Suomea vastaan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin blogissa&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/11/22/omaan-maaliin-potkijat/">Omaan maaliin potkijat</a>&nbsp;ja&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2017/02/08/taas-meidat-karaytettiin/">Taas meidät käräytettiin</a>. Europarlamentaaarikko&nbsp;<strong>Nils Torvalds</strong>&nbsp;totesi aivan oikein&nbsp;<a href="http://areena.yle.fi/1-4141475">tänään Ykkösaamussa</a>&nbsp;(alk.kohdasta 27:15) ongelmaksi sen, ettei Euroopassa ymmärretä mitä todellinen metsä on. Torvaldsin mukaan uhkaamme joutua sijaiskärsijäksi, kohtuuttoman taakan kantajiksi, kun muut EU:n ilmastopolitiikan välineeet eivät toimi kunnolla.&nbsp;</p><p>Laskentasääntöesityksen kuumin kysymys on vertailutaso, joka toimii esityksen pohjana. Komissio esittää historiallisiin hakkuumääriin perustuvaa mallia, jossa hakkuita verrataan tiettyyn yhteiseen viitevuoteen. Malli ei ota myöskään huomioon boreaalisten metsiemme kiihtyvää kasvua. Siksi Suomi tahtoo sen perustuvan luonnontieteelliseen malliin, jossa todellinen hiilivarasto ja sen pitkän aikavälin kasvu toimii kriteerinä, eivät menneet ja satunnaisesti toteutetut hakkuut.&nbsp;</p><p>Suomalaisesta työstä ja toimeentulosta huolestuneiden olisi syytä katsoa tarkkaan, millaista vahinkoa vihreät ja vihreää ideologiaa liputtavat poliitikot tekevät juuri nyt asian kanssa. Pari esimerkkiä retoriikasta:&nbsp;<a href="https://www.vihreat.fi/blogit/heidi-hautala/2017/06/metsien-hiilinielut-ovat-maapallon-elinehto">Vihreä europarlamentaarikko nimittää Suomen hallituksen linjaa &rdquo;tilinpitokikkailuksi ilmaston kustannuksella</a>&rdquo; ja entinen meppi, eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja&nbsp;<a href="http://www.euractiv.com/section/climate-environment/opinion/what-finland-doesnt-want-you-to-know-about-its-forests/">kantelee isänmaansa pimittävän EU:lta todellista tietoa metsätalouteen liittyvistä päästöistään</a>&nbsp;&ldquo;pyytäen EU:ta valkopesemään nämä lisääntyvät hakkuut sen kasvihuonekaasutaseissa, ikään kuin niitä ei tapahtuisikaan.&rdquo;&nbsp;</p><p>Tilinpitokikkailua ja valkopesua on siis se, että emme halua satunnaisesti poimittua vuotta viitevuodeksi vaan katsomme, että ainoa oikea pohja mitata hiilivaraston kasvua on mitata sen tosiasiallista kasvua! Juuri tällaisella sanakikkailulla suomalaisten kustannuksella vihreät hämäävät kansaa, ja valitettavan harva tuntee asian niin hyvin, että osaisi sen hahmottaa ja herätä tajuamaan, mitä vahinkoa meille ollaan tekemässä. Tällä kertaa lasku on erityisen kova. Sitä toimintatapaa ei voi ylistää pilviin.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Joskus Suomen tapaa hoitaa asioita pitäisi kehua pilviin. 

Otetaan vaikkapa energiapolitiikkamme. Vaikka aivan viime vuosina on tehty kohtalokkaita virheitä tuulivoimatuen kanssa, isossa kuvassa Suomen energiastrategia on kaunista katseltavaa. Olemme olleet uusiutuvan energian kärkimaita Euroopassa metsäteollisuuden sivuvirtojen ja jätteiden hyödyntämisen ansiosta, energiapalettimme on kiitettävän monipuolinen, ja uskalsimme rakentaa lähes päästötöntä ydinvoimaa silloinkin, kun muut pelkäsivät yleistä mielipidettä. Mallimaana mainostettuun Saksaan verrattuna olemme varsinaisia supermalleja: meidän energiantuotantomme päästöt kilowattituntia kohden ovat vain neljännes Saksaan verrattuna. Toiset puhuvat tuuleen, me toimimme. 

Vastaavan ylistyksen voisi esittää metsäpolitiikastamme: Kun kuuma ajankohtainen kysymys ovat hiilinielut ja ns. LULUCF (Land use, land-use change and forestry) eli maankäyttösektoria koskevat laskentasäännöt, on syytä todeta, että Suomessa metsien sisältämän hiilen määrä kasvaa kohisten, ei pienene. Vaikka lisäisimme hakkuita edellisen hallituksen aikana hyväksytyn metsästrategian ja nykyisen hallituksen biostrategian mukaisesti, metsiemme hiilensitomiskyvyn kasvu edelleen jatkuisi pitkällä aikavälillä. Kansainvälisessä vertailussa olemme aivan omaa luokkaamme: siinä missä Suomen hiilinielu kattoi 41% muiden sektoreiden päästöistä, EU-maiden keskiarvo oli 7,1%. 

Bioenergiammekin on kestävällä pohjalla: se perustuu metsäteollisuuden ja –talouden sivuvirtoihin hyödyntäen energiaksi ne jakeet, joille ei korkeamman jalostusasteen käyttöä ole, eli se saadaan oheistuotteena. Samalla se tukee sitä kokonaisuutta, johon kuuluu biotalouden kehittäminen korkean jalostusarvon suuntaan. 

Ja kun olen itsekin metsänomistaja, minulle on vuosien kuluessa selvinnyt, että harvennukset ovat tarpeen, jos haluan pitää metsäni terveenä ja kasvukuntoisena. Jos kannustamme puurakentamiseen, harvennuksilla pitää huolehtia, että puusta saadaan riittävän tuhtia. 

Nyt on valitettavasti kuitenkin niin, että EU-politiikkamme voi vaarantaa hyvän suoritustasomme. Komission käsitteillä oleva LULUCF –esitys esittää laskentasääntöjä, jotka uhkaavat muuttaa metsämme hiilinielusta päästölähteeksi – siitäkin huolimatta vaikka hiilivarasto tosiasiallisesti kasvaisi. Ja valitettavaa on, että osa suomalaispoliitikoista toimii määrätietoisesti Suomea vastaan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin blogissa Omaan maaliin potkijat ja Taas meidät käräytettiin. Europarlamentaaarikko Nils Torvalds totesi aivan oikein tänään Ykkösaamussa (alk.kohdasta 27:15) ongelmaksi sen, ettei Euroopassa ymmärretä mitä todellinen metsä on. Torvaldsin mukaan uhkaamme joutua sijaiskärsijäksi, kohtuuttoman taakan kantajiksi, kun muut EU:n ilmastopolitiikan välineeet eivät toimi kunnolla. 

Laskentasääntöesityksen kuumin kysymys on vertailutaso, joka toimii esityksen pohjana. Komissio esittää historiallisiin hakkuumääriin perustuvaa mallia, jossa hakkuita verrataan tiettyyn yhteiseen viitevuoteen. Malli ei ota myöskään huomioon boreaalisten metsiemme kiihtyvää kasvua. Siksi Suomi tahtoo sen perustuvan luonnontieteelliseen malliin, jossa todellinen hiilivarasto ja sen pitkän aikavälin kasvu toimii kriteerinä, eivät menneet ja satunnaisesti toteutetut hakkuut. 

Suomalaisesta työstä ja toimeentulosta huolestuneiden olisi syytä katsoa tarkkaan, millaista vahinkoa vihreät ja vihreää ideologiaa liputtavat poliitikot tekevät juuri nyt asian kanssa. Pari esimerkkiä retoriikasta: Vihreä europarlamentaarikko nimittää Suomen hallituksen linjaa ”tilinpitokikkailuksi ilmaston kustannuksella” ja entinen meppi, eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja kantelee isänmaansa pimittävän EU:lta todellista tietoa metsätalouteen liittyvistä päästöistään “pyytäen EU:ta valkopesemään nämä lisääntyvät hakkuut sen kasvihuonekaasutaseissa, ikään kuin niitä ei tapahtuisikaan.” 

Tilinpitokikkailua ja valkopesua on siis se, että emme halua satunnaisesti poimittua vuotta viitevuodeksi vaan katsomme, että ainoa oikea pohja mitata hiilivaraston kasvua on mitata sen tosiasiallista kasvua! Juuri tällaisella sanakikkailulla suomalaisten kustannuksella vihreät hämäävät kansaa, ja valitettavan harva tuntee asian niin hyvin, että osaisi sen hahmottaa ja herätä tajuamaan, mitä vahinkoa meille ollaan tekemässä. Tällä kertaa lasku on erityisen kova. Sitä toimintatapaa ei voi ylistää pilviin. 

 

]]>
27 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239957-kikkailua-suomalaisten-kustannuksella#comments EU LULUCF Metsäpolitiikka Vihreät Tue, 11 Jul 2017 09:10:47 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239957-kikkailua-suomalaisten-kustannuksella
Ilmasto, kuumottava aihe http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239257-ilmasto-kuumottava-aihe <p>Siitä on jo kaksitoista vuotta, kun tunnettu ilmastonmuutostutkija ja YK:n ilmastopaneelin arviointiraportin johtava kirjoittaja professori&nbsp;<strong>Phil Jones</strong>&nbsp;totesi ongelmaksi sen, ettei ilmasto lämpene ennusteiden mukaisesti. Kyseessä oli yksityinen samanmielisille kollegoille osoitettu sähköpostiviesti, joka sittemmin vuoti julkisuuteen niin sanotun CRU-skandaalin yhteydessä:&nbsp;<em>&rdquo;Tiedeyhteisö epäilemättä arvostelisi minua jos sanoisin, että maapallo on viilentynyt vuodesta 1998. OK, se on, mutta kyseessä on vain 7 vuoden aineisto eikä se ole tilastollisesti merkittävä&hellip;,&nbsp;</em>(Phil Jones, CRU-sähköpostit 5. heinäkuuta 2005). Hän jatkoi 
neljä vuotta myöhemmin:&nbsp;<em>&ldquo;&rsquo;Ei-ylenevän trendin&rsquo; täytyy jatkua yhteensä 15 vuoden ajan ennen kuin alamme huolestua&rdquo;,</em>&nbsp;(Phil Jones, CRU-sähköpostit 7. toukokuuta, 2009). (Kuvaan CRU-skandaalia&nbsp;<a href="https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136507/Therisea.pdf?sequence=1">väitöskirjani</a>&nbsp;kappaleissa 4.4.3 ja 4.4.8.)</p><p>Nyt sama paikallaan pysyvä trendi on jatkunut 19 vuotta.</p><p>Tieteelle se ei ole mikään ongelma. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus tai lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi se on tieteen edistymisen kannalta.</p><p>Ongelma se on ollut vain niille, jotka olivat hirttäytyneet ilmastoennusteisiin ja päättäneet, että tässä on lopullinen totuus. Jopa jotkut poliitikot vakuuttavat, että &rdquo;science is settled and case is closed&rdquo; &ndash; tiede on vakiintunut eikä asiasta enää keskustella &ndash; tajuamatta, että asenne on itse asiassa tieteenvastainen. Tiede edistyy yritysten ja erehdysten kautta, jos ollaan vilpittömiä, ei sorruta korruptioon eikä kritiikkiä syyllistetä. (Samaa kysymystä olen käsitellyt tieteenfilosofian kannalta artikkelissa&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/09/25/fallibilistinen-symboli/">Fallibilistinen symboli</a>.)</p><p>Ilmastoalarmisteille ennusteiden pettäminen on kuitenkin ollut kova paikka, ja ilmiö on usein myös kiistetty. Pettymystä on paikattu usein viistolla uutisoinnilla: aina kun on poikkeuksellisen lämmintä, siitä tehdään ilmastonmuutosuutinen, vaikka lämpötilojen keskiarvo junnaisi paikallaan. Jos taas on poikkeuksellisen kylmää, se ohitetaan satunnaisilmiönä. Ilmatieteen laitos on liittynyt samaan alarmistien joukkoon. Huomioni kiinnitti toissa viikon Helsingin Sanomien&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005252827.html">vieraskynäartikkeli</a>, jossa laitoksen pääjohtaja oli selvästi poiminut lukunsa ei ilmastotutkijoiden eli IPCC:n raportin tieteellisestä osuudesta vaan ilmastoaktivistien poliitikoille suunnatuista kampanjapapereista.&nbsp;</p><p>Viime viikolla johtavat ilmastoalarmistit (mm. professorit&nbsp;<strong>Ben Santer</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Mike Mann</strong>) ovat herättäneet kuitenkin suurta huomiota julkaisemalla artikkelin<a href="https://www.nature.com/ngeo/journal/vaop/ncurrent/full/ngeo2973.html">&nbsp;Nature Geosciencessa</a>, jossa he käytännössä myöntävät, että vuosisadan vaihteesta lähtien on vallinnut ns. hiatus, mikä tarkoittaa, etteivät lämpötilat troposfäärissä ole olennaisesti nousseet. Artikkeli oli ilmeisesti korkea aika kirjoittaa, sillä mitattavia tosiasioita on epäviisasta torjua loputtomiin, ja he etsivät mahdollisia selityksiä lämpötilan paikallaan pysymiseen. Sen he myöntävät suoraan, että ilmastomallinnukset ovat antaneet liian korkeita lämpötiloja.</p><p>Kriitikot, joita on tämän vuoksi skeptikoiksi tai denialisteiksi nimitetty (mm. professorit&nbsp;<strong>John Christy</strong>&nbsp;ja&nbsp;<strong>Judith Curry</strong>), ovat jo vuosia arvostelleet samoja mallinnuksia liian korkeiksi. Toivottavasti tilanne lähentää väittelyn osapuolia ja vähentää tutkijoiden paikoin noitavainoihin yltyvää riitelyä. Toistaiseksi Santer ja Mann pitävät kiinni hiilidioksiditeoriasta. Christy sen sijaan katsoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ei ole ratkaisevinta vaikutusta lämpötilaan. Ketkään heistä eivät kiistä ilmastonmuutosta, vain ilmiön syistä ja mittakaavasta väitellään.</p><p>Onko asia tärkeä? On, monesta syystä. Emme tietenkään tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta sen tulisi perustua mahdollisimman luotettavaan tutkimusmetodiin.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2013/01/17/ilmastoagnostikon-tunnustus/">Politiikassa tulisi puolestaan välttää panikointia</a>. Esinnäkin olemme sitoneet valtavat politiikkatoimet hiilidioksiditeoriaan. EU esimerkiksi on laittanut siihen satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojelun projekteihin yhteensä. Näiden toimien onnistumista olen arvioinut taannoin&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/09/07/pariisin-ilmastonaytelma-rokottaa-euta/">blogissani</a>. Silti tämä on vasta alkua, sillä Pariisin sopimus sitouttaa EU:n leikkauksiin tavalla, jota muilla sopimusmailla ei ole. Toisin kuin kilpailjoilla, EU:lla tavoite on sekä tiukka että sitova oman lainsäädäntömme tähden. Toisekseen asia on tärkeä siksi, että mallinnusten tunnustaminen yliarvioiduiksi heikentää itse asiassa Pariisin sopimuksen pohjaa. Olisi loogista odottaa, että ennuste lämpötilan noususta vuoteen 2100 mennessä laskisi jo tämän korjauksen vuoksi jonkin verran. Jää nähtäväksi, millaisen raportin IPCC antaa lähiaikoina. Nyt ehkä saa syytöksittä jo todeta senkin, että jo edellisen IPCC:n aviointiraportin tieteellinen osuus lievensi hiilidioksidipakotetta, vaikka tätä tietoa ei päästettykään raportin poliittiseen osaan.</p><p>Miksi ei? Monen rikastuminen ja arvovalta on tässä kiinni. Kokonainen ilmastobisnes perustuu siihen. Tiedekin on ehtinyt politisoitua tavalla, joka tulee jälkipolvia kauhistuttamaan. Kun tietää, että rahoitus myönnetään erityisesti tietynlaiselle tutkimukselle, kiusaus miellyttää tilaajaa kasvaa suureksi.</p><p>Tiede edistyy, mutta politiikka edistyy joskus hitaammin. Olin tyytyväinen kun huomasin, että presidentti&nbsp;<strong>Sauli Niinistö&nbsp;</strong><a href="http://www.presidentti.fi/public/default.aspx?contentid=361477&amp;nodeid=44809&amp;contentlan=1&amp;culture=fi-FI">korjasi tässä suhteessa tilannetta nostamalla esiin mustan hiilen</a>, black carbonin, eli fossiilisesta polttamisesta syntyvän noen osuutta jäätiköiden sulamisen kiihdyttäjänä. Olen&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2010/12/04/kohti-cancunia-ilmastopolitiikka-on-pilkottava-osiin/">vuosia kysynyt, miksei tätä tekijää nosteta ilmastosopimusten agendalle</a>, sillä kyseessä olisi huomattavasti helpommin teknologian avulla kontrolloitava ongelma kuin elämän olennainen sivutuote, hiilidioksidi. Ongelmaa on pidetty esillä kymmenkunta vuotta mutta se ei ole lyönyt läpi, luultavasti poliittisen paineen vuoksi. Uusimman tutkimuksen mukaan sen rooli arktisella alueella on kuitenkin vähintään yhtä merkittävä kuin hiilidioksidin. Se voisi selittää myös sen, miksi sulaminen jatkuu vaikkei lämpötila nouse.</p><p>Mitä tieteeltä sitten voi odottaa ilmastonmuutoksen kaltaisessa ilmiössä, joka lähtökohtaisesti sisältää suuren määrän epävarmuustekijöitä? Kun peräänkuulutetaan IPCC:n raporttien ehdotonta luotettavuutta, ei silloin pidä viitata tiedon varmuuteen, sillä sellaista ei ole saatavilla. Luotettavuus koskee tiedon proseduuria ja metodeja. Tieteen klassisia kriteerejä &ndash; objektiivisuutta, autonomisuutta, kriittisyyttä ja edistyvyyttä &ndash; tulee pitää kunniassa niissä käytänteissä, joissa tiedettä tehdään ja tuloksia välitetään eteenpäin. Nähdäkseni ilmastotieteen kriisin taustalla on nimenomaan se, että edellä kuvatusta kognitivistisesta tieteenihanteesta on tingitty. Asialla on tehty intohimoista politiikkaa, ja jälki on kuumottava.</p><p><em>Kirjoittaja on&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2014/11/vaitos-15-11-eu-kasvattanut-paastojaan-satoja-miljardeja-maksaneiden-ilmastotoimiensa-aikana-korhola/">kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori</a>&nbsp;ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.</em></p> Siitä on jo kaksitoista vuotta, kun tunnettu ilmastonmuutostutkija ja YK:n ilmastopaneelin arviointiraportin johtava kirjoittaja professori Phil Jones totesi ongelmaksi sen, ettei ilmasto lämpene ennusteiden mukaisesti. Kyseessä oli yksityinen samanmielisille kollegoille osoitettu sähköpostiviesti, joka sittemmin vuoti julkisuuteen niin sanotun CRU-skandaalin yhteydessä: ”Tiedeyhteisö epäilemättä arvostelisi minua jos sanoisin, että maapallo on viilentynyt vuodesta 1998. OK, se on, mutta kyseessä on vain 7 vuoden aineisto eikä se ole tilastollisesti merkittävä…, (Phil Jones, CRU-sähköpostit 5. heinäkuuta 2005). Hän jatkoi 
neljä vuotta myöhemmin: “’Ei-ylenevän trendin’ täytyy jatkua yhteensä 15 vuoden ajan ennen kuin alamme huolestua”, (Phil Jones, CRU-sähköpostit 7. toukokuuta, 2009). (Kuvaan CRU-skandaalia väitöskirjani kappaleissa 4.4.3 ja 4.4.8.)

Nyt sama paikallaan pysyvä trendi on jatkunut 19 vuotta.

Tieteelle se ei ole mikään ongelma. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus tai lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi se on tieteen edistymisen kannalta.

Ongelma se on ollut vain niille, jotka olivat hirttäytyneet ilmastoennusteisiin ja päättäneet, että tässä on lopullinen totuus. Jopa jotkut poliitikot vakuuttavat, että ”science is settled and case is closed” – tiede on vakiintunut eikä asiasta enää keskustella – tajuamatta, että asenne on itse asiassa tieteenvastainen. Tiede edistyy yritysten ja erehdysten kautta, jos ollaan vilpittömiä, ei sorruta korruptioon eikä kritiikkiä syyllistetä. (Samaa kysymystä olen käsitellyt tieteenfilosofian kannalta artikkelissa Fallibilistinen symboli.)

Ilmastoalarmisteille ennusteiden pettäminen on kuitenkin ollut kova paikka, ja ilmiö on usein myös kiistetty. Pettymystä on paikattu usein viistolla uutisoinnilla: aina kun on poikkeuksellisen lämmintä, siitä tehdään ilmastonmuutosuutinen, vaikka lämpötilojen keskiarvo junnaisi paikallaan. Jos taas on poikkeuksellisen kylmää, se ohitetaan satunnaisilmiönä. Ilmatieteen laitos on liittynyt samaan alarmistien joukkoon. Huomioni kiinnitti toissa viikon Helsingin Sanomien vieraskynäartikkeli, jossa laitoksen pääjohtaja oli selvästi poiminut lukunsa ei ilmastotutkijoiden eli IPCC:n raportin tieteellisestä osuudesta vaan ilmastoaktivistien poliitikoille suunnatuista kampanjapapereista. 

Viime viikolla johtavat ilmastoalarmistit (mm. professorit Ben Santer ja Mike Mann) ovat herättäneet kuitenkin suurta huomiota julkaisemalla artikkelin Nature Geosciencessa, jossa he käytännössä myöntävät, että vuosisadan vaihteesta lähtien on vallinnut ns. hiatus, mikä tarkoittaa, etteivät lämpötilat troposfäärissä ole olennaisesti nousseet. Artikkeli oli ilmeisesti korkea aika kirjoittaa, sillä mitattavia tosiasioita on epäviisasta torjua loputtomiin, ja he etsivät mahdollisia selityksiä lämpötilan paikallaan pysymiseen. Sen he myöntävät suoraan, että ilmastomallinnukset ovat antaneet liian korkeita lämpötiloja.

Kriitikot, joita on tämän vuoksi skeptikoiksi tai denialisteiksi nimitetty (mm. professorit John Christy ja Judith Curry), ovat jo vuosia arvostelleet samoja mallinnuksia liian korkeiksi. Toivottavasti tilanne lähentää väittelyn osapuolia ja vähentää tutkijoiden paikoin noitavainoihin yltyvää riitelyä. Toistaiseksi Santer ja Mann pitävät kiinni hiilidioksiditeoriasta. Christy sen sijaan katsoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ei ole ratkaisevinta vaikutusta lämpötilaan. Ketkään heistä eivät kiistä ilmastonmuutosta, vain ilmiön syistä ja mittakaavasta väitellään.

Onko asia tärkeä? On, monesta syystä. Emme tietenkään tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta sen tulisi perustua mahdollisimman luotettavaan tutkimusmetodiin. Politiikassa tulisi puolestaan välttää panikointia. Esinnäkin olemme sitoneet valtavat politiikkatoimet hiilidioksiditeoriaan. EU esimerkiksi on laittanut siihen satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojelun projekteihin yhteensä. Näiden toimien onnistumista olen arvioinut taannoin blogissani. Silti tämä on vasta alkua, sillä Pariisin sopimus sitouttaa EU:n leikkauksiin tavalla, jota muilla sopimusmailla ei ole. Toisin kuin kilpailjoilla, EU:lla tavoite on sekä tiukka että sitova oman lainsäädäntömme tähden. Toisekseen asia on tärkeä siksi, että mallinnusten tunnustaminen yliarvioiduiksi heikentää itse asiassa Pariisin sopimuksen pohjaa. Olisi loogista odottaa, että ennuste lämpötilan noususta vuoteen 2100 mennessä laskisi jo tämän korjauksen vuoksi jonkin verran. Jää nähtäväksi, millaisen raportin IPCC antaa lähiaikoina. Nyt ehkä saa syytöksittä jo todeta senkin, että jo edellisen IPCC:n aviointiraportin tieteellinen osuus lievensi hiilidioksidipakotetta, vaikka tätä tietoa ei päästettykään raportin poliittiseen osaan.

Miksi ei? Monen rikastuminen ja arvovalta on tässä kiinni. Kokonainen ilmastobisnes perustuu siihen. Tiedekin on ehtinyt politisoitua tavalla, joka tulee jälkipolvia kauhistuttamaan. Kun tietää, että rahoitus myönnetään erityisesti tietynlaiselle tutkimukselle, kiusaus miellyttää tilaajaa kasvaa suureksi.

Tiede edistyy, mutta politiikka edistyy joskus hitaammin. Olin tyytyväinen kun huomasin, että presidentti Sauli Niinistö korjasi tässä suhteessa tilannetta nostamalla esiin mustan hiilen, black carbonin, eli fossiilisesta polttamisesta syntyvän noen osuutta jäätiköiden sulamisen kiihdyttäjänä. Olen vuosia kysynyt, miksei tätä tekijää nosteta ilmastosopimusten agendalle, sillä kyseessä olisi huomattavasti helpommin teknologian avulla kontrolloitava ongelma kuin elämän olennainen sivutuote, hiilidioksidi. Ongelmaa on pidetty esillä kymmenkunta vuotta mutta se ei ole lyönyt läpi, luultavasti poliittisen paineen vuoksi. Uusimman tutkimuksen mukaan sen rooli arktisella alueella on kuitenkin vähintään yhtä merkittävä kuin hiilidioksidin. Se voisi selittää myös sen, miksi sulaminen jatkuu vaikkei lämpötila nouse.

Mitä tieteeltä sitten voi odottaa ilmastonmuutoksen kaltaisessa ilmiössä, joka lähtökohtaisesti sisältää suuren määrän epävarmuustekijöitä? Kun peräänkuulutetaan IPCC:n raporttien ehdotonta luotettavuutta, ei silloin pidä viitata tiedon varmuuteen, sillä sellaista ei ole saatavilla. Luotettavuus koskee tiedon proseduuria ja metodeja. Tieteen klassisia kriteerejä – objektiivisuutta, autonomisuutta, kriittisyyttä ja edistyvyyttä – tulee pitää kunniassa niissä käytänteissä, joissa tiedettä tehdään ja tuloksia välitetään eteenpäin. Nähdäkseni ilmastotieteen kriisin taustalla on nimenomaan se, että edellä kuvatusta kognitivistisesta tieteenihanteesta on tingitty. Asialla on tehty intohimoista politiikkaa, ja jälki on kuumottava.

Kirjoittaja on kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.

]]>
110 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239257-ilmasto-kuumottava-aihe#comments Ympäristö Ilmastonmuutos Ilmastopolitiikka Mon, 26 Jun 2017 15:25:19 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/239257-ilmasto-kuumottava-aihe
Nolattu morsian http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238117-nolattu-morsian <p>Viime viikolla isolle joukolle ihmiskuntaa tarjoutui herkullinen tilaisuus moraalisella ylängöllä käyskentelyyn, kun Yhdysvallat ilmoitti jättäytymisestä Pariisin sopimuksen ulkopuolelle. Aivan kuten&nbsp;<strong>George W. Bush</strong>&nbsp;aikoinaan yhdisti maailmaa Kioton pöytäkirjan taakse arvostellessaan sen heikkouksia,&nbsp;<strong>Donald J. Trump</strong>&nbsp;teki nyt saman palveluksen Pariisin sopimukselle. Normiriemu ja paheksunta valtasivat myös sosiaalisen median. Kuka tahansa keskinkertainen poliitikko pääsi loistamaan päivittelemällä, kuinka vähän Trump ymmärtääkään bisneksestä ja ilmastopolitiikasta. Ja huippupoliitikot lupasivat tiukempia toimia. &rdquo;Jos USA luistaa, meidän on osoitettava johtajuutta&rdquo;, vakuuteltiin niin Kiinassa kuin EU:ssa ja vaadittiin entistä kunnianhimoisempia tavoitteita.</p><p>Tilanteen piti huipentua viime perjantaina EU:n ja Kiinan yhteiseen tiukkaan julkilausumaan, jossa nämä ottaisivat ilmastojohtajuuden ja näpäyttäisivät samalla Trumpia. Täyttymyksen odotusi lässähti:&nbsp;<a href="https://yle.fi/uutiset/3-9647637">Yle kuvaa terästeollisuuden edun jyränneen Kiinan ja EU:n lyhykäisen ilmastoromanssin</a>. HS:n mukaan&nbsp;<a href="http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005238421.html">yritys näpäyttää Trumpia ilmasto&not;sopimuksesta jäi kauppakiistojen &rdquo;panttivangiksi&rdquo; kokouksen päättyessä riitaan</a>. Yhteistä julkilausumaa ei voitu allekirjoittaa, sillä Kiina yritti hyödyntää kiihkeän morsiamen intoa liikaa vaatimalla markkinatalousmaan asemaa WTO:ssa.&nbsp;</p><p>Se paljasti sulhasen aikeet. Tilanne oli karmea. Morsiamen olisi tehnyt niin mieli mutta myöntymisestä olisi syntynyt skandaali. Kiinalaiset kertoivat rivien välissä juuri sen, minkä Trump oli sanonut suoraan.&nbsp;</p><p>Kiinalle Pariisin sopimukseen sitoutuminen ei ole ongelma vaan onnenkauppa. Sopimus tietää sille miljardeittain rahaa: vuotuinen teollisuusmaiden kehitysmaille maksama sadan miljardin ilmastopotti hyödyttää myös Kiinaa, jolle ilmansaasteet ovat niin vakava kansanterveysongelma, että päästöjä olisi pakko rajoittaa ilman rahoitustakin. Sopimuksen mukaan maa saa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 mennessä, ja päästöt laskisivat sen jälkeen joka tapauksessa teknologian uudistumisen myötä. Sen päästöt henkeä kohti ylittivät EU:n keskiarvon jo viime vuosikymmenen vaihteessa.&nbsp;</p><p>EU on tässä se romanssin naiivi osapuoli mutta ei onneksi sentään niin naiivi, että olisi antanut Kiinan vedättää markkinatalousmaa-statuksella. Ei keskusjohtoista suunnitelmataloutta voi sellaiseksi nimittää. Päätös olisi tiennyt entistä enemmän päästöjä ja vähemmän työpaikkoja, jos halpa kiinalaisteräs pääsisi esteettä jyräämään EU:n teräksentuotannon. Ilmastotekonakaan sitä ei voi pitää, sillä tiedossa on että kiinalaisteräksen päästöt tuotantotonnia kohden ovat noin kolminkertaiset esimerkiksi Outokummun teräkseen verrattuna.&nbsp;</p><p>Mitä tulee USA:n presidentin moittimiseen, historia on osoittanut, että presidentin vaihdokset ovat vaikuttaneet USA:n käytännön ilmastopolitiikkaan varsin vähän.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/12/18/maanosanpetos/">Siksi itsekin ennakoin vuotta ennen Pariisin kokousta</a>, että presidentin henkilöstä ja puolueesta riippumatta USA jättää sopimuksen, jo vähintään rahoitusvastuista vapautuakseen.</p><p><strong>Bill Clintonin</strong>, George W. Bushin ja&nbsp;<strong>Barack Obaman</strong>&nbsp;ilmastopoliittiset teot eivät olennaisesti poikenneet toisistaan. Kukin heistä joutui ottamaan huomioon kansalaisten, elinkeinoelämän ja kongressin näkemykset, kuten myös USA:n politiikassa yleisesti vallitsevan haluttomuuden olla riippuvaisia YK-tason päätöksistä.&nbsp;</p><p>Jo Clintonin kaudella lyötiin lukkoon periaate, ettei USA sitoudu päästövähennyskattoihin ilman merkittävien kehitysmaiden mukanaoloa, ja siinä linjauksessa pysyttiin niin Bushin kuin Obamankin aikana, vaikka retoriset vaikutelmat olisivatkin erilaisia. Näitä avainmaita YK:n ilmastopolitiikan kehitysmaaryhmässä olivat erityisesti Kiina ja Intia, ehkä myös Brasilia. Toisena ehtona Clintonin hallinnolla oli, etteivät YK-tason ilmastositoumukset saa haitata USA:n taloutta. Bushin hallinto ei muuttanut Clintonin hallinnon ehtoja, vaikka ehkä piti niistä enemmän meteliä kuin Clinton, minkä vuoksi Bushin ilmastopoliittinen imago oli ympäristöjärjestöjen ja EU:n näkökulmasta paljon huonompi kuin Clintonin. Koska Kioton pöytäkirja ei täyttänyt kumpaakaan USA:n asettamaa perusehtoa, USA ei sitä milloinkaan ratifioinut.&nbsp;</p><p>Obama puolestaan aloitti kautensa vihertävillä ja ilmastopoliittisesti edistyksellisillä lausunnoilla, mutta reaalipolitiikassa hän joutui usein noudattamaan kongressin näkemyksiä. Kun Obama sitten liitti USA:n Pariisin sopimukseen, hän teki sen omavaltaisesti erikoismenettelyllä yrittäen välttää kongressin käsittelyn, sillä hinnalla ettei sopimuksesta tehty sitovaa.</p><p>Muistan hyvin, että itsekin paheksuin vuosituhannen vaihteessa Yhdysvaltojen vastuuttomuutta Kioton suhteen, kunnes tutustuin ilmastopolitiikan pullonkauloihin.&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2014/11/vaitos-15-11-eu-kasvattanut-paastojaan-satoja-miljardeja-maksaneiden-ilmastotoimiensa-aikana-korhola/">Kioton sopimuksesta ei ollutkaan mitään olennaista hyötyä, ei edes päästöjen vähentäjänä</a>. Paheksuntamme meni myös hukkaan, sillä kiusallista kyllä, päästöjen vähentämistahdissa tuo ilmastopolitiikan paarialuokkaan leimattu maa ohitti jopa edelläkävijäksi itseään ylistävän EU:n. USA:lla on kyllä henkeä kohden enemmän päästöjä, mutta se kykeni leikkaamaan niitä nopeammin. Nyt voimme odottaa saman trendin jatkuvan Pariisin sopimuksen suhteen, etenkin kun tällä kertaa apuna on liuskekaasu. Jättäytymällä pois USA vapauttaa itsensä maksuvelvoitteesta, ja kysymykseni onkin kuinka suuressa määrin tuo vuotuiset sata miljardia dollaria kaatuu lopulta EU:n päälle ja mikä tulee olemaan Suomen vuotuinen osuus.&nbsp;</p><p>Ylivoimaisesti naiivimpina pidän niitä tahoja, jotka vaativat nyt&nbsp;<a href="https://yle.fi/uutiset/3-9645301">vastapainoksi EU:lta yhä tiukempia yksipuolisia päästövähennyksiä</a>, ikään kuin se millään lailla parantaisi globaalia päästökehitystä. Jo nyt EU:n osuus globaaleista päästöistä on kahdeksan prosentin luokkaa ja vuonna 2030 se on noin neljä. Kokemus osoittaa, että yksipuolinen tiukkuutemme antaa vain saastuttajille kilpailuetua. Viimeksi eilen EU-asioita valmistelevassa ympäristöjaostossa Suomen Luonnonsuojeluliiton edustaja vaati Suomea ja muuta EU:ta paikkaamaan USA:n jättämää aukkoa ja korottamaan ambitiotasoaan.&nbsp;</p><p>Kerrataan faktat Pariisin sopimuksesta. Kiina kasvattaa päästöjään vielä 13 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään noin 40 % nykytasosta, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 neuvostotasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USAn piti leikata noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia. Merkittävistä päästäjistä vain siis EU leikkaa merkittävästi, ja juuri siltä ollaan nyt vaatimassa lisää. Morsian rankaisee itseään.&nbsp;</p><p>Jos poliitikkomme tämän hyväksyvät, ilmastoesileikki on sekoittanut heidän päänsä.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viime viikolla isolle joukolle ihmiskuntaa tarjoutui herkullinen tilaisuus moraalisella ylängöllä käyskentelyyn, kun Yhdysvallat ilmoitti jättäytymisestä Pariisin sopimuksen ulkopuolelle. Aivan kuten George W. Bush aikoinaan yhdisti maailmaa Kioton pöytäkirjan taakse arvostellessaan sen heikkouksia, Donald J. Trump teki nyt saman palveluksen Pariisin sopimukselle. Normiriemu ja paheksunta valtasivat myös sosiaalisen median. Kuka tahansa keskinkertainen poliitikko pääsi loistamaan päivittelemällä, kuinka vähän Trump ymmärtääkään bisneksestä ja ilmastopolitiikasta. Ja huippupoliitikot lupasivat tiukempia toimia. ”Jos USA luistaa, meidän on osoitettava johtajuutta”, vakuuteltiin niin Kiinassa kuin EU:ssa ja vaadittiin entistä kunnianhimoisempia tavoitteita.

Tilanteen piti huipentua viime perjantaina EU:n ja Kiinan yhteiseen tiukkaan julkilausumaan, jossa nämä ottaisivat ilmastojohtajuuden ja näpäyttäisivät samalla Trumpia. Täyttymyksen odotusi lässähti: Yle kuvaa terästeollisuuden edun jyränneen Kiinan ja EU:n lyhykäisen ilmastoromanssin. HS:n mukaan yritys näpäyttää Trumpia ilmasto¬sopimuksesta jäi kauppakiistojen ”panttivangiksi” kokouksen päättyessä riitaan. Yhteistä julkilausumaa ei voitu allekirjoittaa, sillä Kiina yritti hyödyntää kiihkeän morsiamen intoa liikaa vaatimalla markkinatalousmaan asemaa WTO:ssa. 

Se paljasti sulhasen aikeet. Tilanne oli karmea. Morsiamen olisi tehnyt niin mieli mutta myöntymisestä olisi syntynyt skandaali. Kiinalaiset kertoivat rivien välissä juuri sen, minkä Trump oli sanonut suoraan. 

Kiinalle Pariisin sopimukseen sitoutuminen ei ole ongelma vaan onnenkauppa. Sopimus tietää sille miljardeittain rahaa: vuotuinen teollisuusmaiden kehitysmaille maksama sadan miljardin ilmastopotti hyödyttää myös Kiinaa, jolle ilmansaasteet ovat niin vakava kansanterveysongelma, että päästöjä olisi pakko rajoittaa ilman rahoitustakin. Sopimuksen mukaan maa saa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 mennessä, ja päästöt laskisivat sen jälkeen joka tapauksessa teknologian uudistumisen myötä. Sen päästöt henkeä kohti ylittivät EU:n keskiarvon jo viime vuosikymmenen vaihteessa. 

EU on tässä se romanssin naiivi osapuoli mutta ei onneksi sentään niin naiivi, että olisi antanut Kiinan vedättää markkinatalousmaa-statuksella. Ei keskusjohtoista suunnitelmataloutta voi sellaiseksi nimittää. Päätös olisi tiennyt entistä enemmän päästöjä ja vähemmän työpaikkoja, jos halpa kiinalaisteräs pääsisi esteettä jyräämään EU:n teräksentuotannon. Ilmastotekonakaan sitä ei voi pitää, sillä tiedossa on että kiinalaisteräksen päästöt tuotantotonnia kohden ovat noin kolminkertaiset esimerkiksi Outokummun teräkseen verrattuna. 

Mitä tulee USA:n presidentin moittimiseen, historia on osoittanut, että presidentin vaihdokset ovat vaikuttaneet USA:n käytännön ilmastopolitiikkaan varsin vähän. Siksi itsekin ennakoin vuotta ennen Pariisin kokousta, että presidentin henkilöstä ja puolueesta riippumatta USA jättää sopimuksen, jo vähintään rahoitusvastuista vapautuakseen.

Bill Clintonin, George W. Bushin ja Barack Obaman ilmastopoliittiset teot eivät olennaisesti poikenneet toisistaan. Kukin heistä joutui ottamaan huomioon kansalaisten, elinkeinoelämän ja kongressin näkemykset, kuten myös USA:n politiikassa yleisesti vallitsevan haluttomuuden olla riippuvaisia YK-tason päätöksistä. 

Jo Clintonin kaudella lyötiin lukkoon periaate, ettei USA sitoudu päästövähennyskattoihin ilman merkittävien kehitysmaiden mukanaoloa, ja siinä linjauksessa pysyttiin niin Bushin kuin Obamankin aikana, vaikka retoriset vaikutelmat olisivatkin erilaisia. Näitä avainmaita YK:n ilmastopolitiikan kehitysmaaryhmässä olivat erityisesti Kiina ja Intia, ehkä myös Brasilia. Toisena ehtona Clintonin hallinnolla oli, etteivät YK-tason ilmastositoumukset saa haitata USA:n taloutta. Bushin hallinto ei muuttanut Clintonin hallinnon ehtoja, vaikka ehkä piti niistä enemmän meteliä kuin Clinton, minkä vuoksi Bushin ilmastopoliittinen imago oli ympäristöjärjestöjen ja EU:n näkökulmasta paljon huonompi kuin Clintonin. Koska Kioton pöytäkirja ei täyttänyt kumpaakaan USA:n asettamaa perusehtoa, USA ei sitä milloinkaan ratifioinut. 

Obama puolestaan aloitti kautensa vihertävillä ja ilmastopoliittisesti edistyksellisillä lausunnoilla, mutta reaalipolitiikassa hän joutui usein noudattamaan kongressin näkemyksiä. Kun Obama sitten liitti USA:n Pariisin sopimukseen, hän teki sen omavaltaisesti erikoismenettelyllä yrittäen välttää kongressin käsittelyn, sillä hinnalla ettei sopimuksesta tehty sitovaa.

Muistan hyvin, että itsekin paheksuin vuosituhannen vaihteessa Yhdysvaltojen vastuuttomuutta Kioton suhteen, kunnes tutustuin ilmastopolitiikan pullonkauloihin. Kioton sopimuksesta ei ollutkaan mitään olennaista hyötyä, ei edes päästöjen vähentäjänä. Paheksuntamme meni myös hukkaan, sillä kiusallista kyllä, päästöjen vähentämistahdissa tuo ilmastopolitiikan paarialuokkaan leimattu maa ohitti jopa edelläkävijäksi itseään ylistävän EU:n. USA:lla on kyllä henkeä kohden enemmän päästöjä, mutta se kykeni leikkaamaan niitä nopeammin. Nyt voimme odottaa saman trendin jatkuvan Pariisin sopimuksen suhteen, etenkin kun tällä kertaa apuna on liuskekaasu. Jättäytymällä pois USA vapauttaa itsensä maksuvelvoitteesta, ja kysymykseni onkin kuinka suuressa määrin tuo vuotuiset sata miljardia dollaria kaatuu lopulta EU:n päälle ja mikä tulee olemaan Suomen vuotuinen osuus. 

Ylivoimaisesti naiivimpina pidän niitä tahoja, jotka vaativat nyt vastapainoksi EU:lta yhä tiukempia yksipuolisia päästövähennyksiä, ikään kuin se millään lailla parantaisi globaalia päästökehitystä. Jo nyt EU:n osuus globaaleista päästöistä on kahdeksan prosentin luokkaa ja vuonna 2030 se on noin neljä. Kokemus osoittaa, että yksipuolinen tiukkuutemme antaa vain saastuttajille kilpailuetua. Viimeksi eilen EU-asioita valmistelevassa ympäristöjaostossa Suomen Luonnonsuojeluliiton edustaja vaati Suomea ja muuta EU:ta paikkaamaan USA:n jättämää aukkoa ja korottamaan ambitiotasoaan. 

Kerrataan faktat Pariisin sopimuksesta. Kiina kasvattaa päästöjään vielä 13 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään noin 40 % nykytasosta, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 neuvostotasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USAn piti leikata noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia. Merkittävistä päästäjistä vain siis EU leikkaa merkittävästi, ja juuri siltä ollaan nyt vaatimassa lisää. Morsian rankaisee itseään. 

Jos poliitikkomme tämän hyväksyvät, ilmastoesileikki on sekoittanut heidän päänsä. 

 

]]>
15 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238117-nolattu-morsian#comments EU Ilmastopolitiikka Kiina Pariisin sopimus Trump Thu, 08 Jun 2017 05:36:45 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/238117-nolattu-morsian
Trumpin valinta http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237795-trumpin-valinta <p>Jos Yhdysvaltain presidentti&nbsp;<strong>Donald Trump</strong>&nbsp;ilmoittaa tänään maansa vetäytyvän Pariisin sopimuksesta, se tietää vaikeuksia sopimukselle. Mutta jos hän ilmoittaa USA:n jäävän neuvottelupöytiin, sekin tietää vaikeuksia. Ensimmäisessä vaihtoehdossa sopimusta nakerretaan ulkoapäin, toisessa sisältäpäin. Hyvää vaihtoehtoa ei ole, ja pitkälti se johtuu Pariisin sopimuksen luonteesta.&nbsp;</p><p>Pariisin sopimus on kansainvälinen turhake, jolla&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/02/17/kaikkien-aikojen-kasvojenpelastus/">pelastettiin kyllä poliitikkojen kasvot</a>, mutta ei ympäristöä, ja mitä pikemmin se kaatuisi, sen parempi. Maailman ei kannattaisi toistaa Kioton sopimuksen kaltaista prosessia, joka lopulta kutistui&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/12/18/maanosanpetos/">mitättömäksi päästövähennyssopimukseksi EU:n ja neljän muun vähentäjämaan kesken</a>. Kiotoon haaskattiin melkein 20 vuotta ja valtava määrä voimavaroja. Pariisin sopimus ei ole olennaisesti parempi, ja on itse asiassa mahdollisuuksien vakavaa tuhlaamista, opportunity cost.&nbsp;</p><p>Ilmastokysymyksen todellinen testi tapahtuu energian saralla. Ihmiskunnan tulisi keskittyä panostamaan kaikki voimavarat järkeviin uusiin energiaratkaisuihin, joissa pyritään siihen, että puhdas ja luotettava energia tulee mahdollisimman halvaksi. Kun Kioton ja Pariisin ideologinen lähtökohta on päinvastainen, ja kun valitut keinot vain nostavat kuluttajahintoja ja tukirakennelmat vain tuudittavat uusiutuvia energiamuotoja tehottomuuteen samalla kun rikastuttavat harvoja, yhtälö on vaarallinen. Nykysysteemi, jota Pariisin sopimus ruokkii, vain lisää energiaköyhyyttä, ja energiasta ymmärtämättömät poliitikot ovat saaneet tämän aikaan.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/11/03/huijattu-kansa-huijattu-poliitikko/">Kun tiedostamme, ettei tuuli ja aurinko vieläkään anna maailmalle yhtä prosenttia enempää energiantarpeestamme, olisi syytä herätä tajuamaan keskeytymiskustannuksille alttiin energian rajoitukset.&nbsp;</a></p><p>Pariisin sopimus on liian heikko, että siihen kannattaisi käyttää ne valtavat panokset, joihin nyt on sitouduttu. Jos ilmastomalleihin on uskominen, nykyiset päästövähennystavoitteet vähentäisivät lämpenemistä 0,2 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Vähennysten kustannus olisi kuitenkin merkittävä, ja hidastaisi talouskasvua etenkin kehitysmaissa, joka tekisi niistä entistä haavoittuvampia. Juuri tätä kustannusta voi kutsua mahdollisuuksien haaskaamiseksi, rahaksi jota ei käytetä uusiin teknologioihin.&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2016/02/13/lottovoitto/">Julkista rahaa ei tulisi enää käyttää senttiäkään sillä vastuuttomalla tavalla, jolla uusiutuvaa energiaa nyt edistetään</a>. Kun se ei tapahdu markkinaehtoisesti vaan poliitikkojen johdolla, vahinko on valmis, ja siitä on paljon näyttöä.&nbsp;</p><p>EU ja Kiina aikovat antaa huomenna yhteisen julkilausuman Pariisin sopimuksen puolesta. Kiinaa en ihmettele, sehän saa &rdquo;kehitysmaana&rdquo; sopimuksesta miljardien rahallisen hyödyn, mutta EU:n uhoa ilmastojohtajuudesta pidän naiivina. Me siirrämme edelleen teollisuutta ja päästöjä muualle ja leikkaamme kansalaistemme työpaikkoja. Jos sitten vielä ihmettelemme mistä populismi nousee, olemme todellakin huojuvassa tornissa.&nbsp;</p><p>Eikä Trumpiakaan kannata syyttää aivan kaikesta. Mies on epäilemättä vaikea ja arvaamaton luonne, mutta se oli&nbsp;<strong>Obama</strong>, joka keksi kyseenalaisen kiertotien välttää senaatin käsittely. Vähintäänkin sadan miljardin vuotuinen ilmastorahoitus kehitysmaille, Kiina ja Intia mukaan lukien, olisi vaatinut senaatin hyväksynnän. Kun nyt&nbsp;<strong>Angela Merkel</strong>&nbsp;pahoittelee USA:n linjaa korostamalla, että&nbsp;<a href="https://www.theguardian.com/world/2017/may/28/merkel-says-eu-cannot-completely-rely-on-us-and-britain-any-more-g7-talks">Pariisin sopimus on globalisaatiota muovaava keskeinen sopimus</a>, hän samalla tulee tunnustaneeksi sen olleen luonteeltaan juuri sellainen, joka USA:ssa olisi edellyttänyt senaatin käsittelyä.&nbsp;</p><p>Yksi ongelma, jota Pariisin sopimuksen kohdalla on harvemmin nostettu esiin, liittyy sen paradoksaalisuuteen: sopimus on kummallinen oxymoron, allekirjoittajilleen ei-sitova mutta lämpötilatavoitteeltaan kunnianhimoinen.&nbsp;<a href="http://thehill.com/policy/energy-environment/335127-top-gop-senators-tell-trump-to-ditch-paris-climate-deal">Tämä epäsuhta velvoitteiden ja kunnianhimon välillä antaa aktivisteille pelikentän, ja vaikuttaa olevan yksi syy amerikkalaisten republikaanien huoleen</a>. He kantavat huolta, että asetelma luo tilanteen, jossa valta siirtyy demokraattisesti valituilta elimiltä oikeussaleihin, jos ympäristöjärjestöt käynnistävät oikeudenkäyntien sarjan vaatien sitovampia tavoitteita. Mikään ei takaa, että tuomareilla olisi riittävä kyky arvioida ilmastotiedettä ja -politiikkaa. Tätä vallansiirtymisen riskiä on harva ymmärtänyt.&nbsp;</p><p><em>Kirjoittaja on&nbsp;<a href="https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/136507/Therisea.pdf?sequence=1">kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt</a>&nbsp;tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.</em></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jos Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoittaa tänään maansa vetäytyvän Pariisin sopimuksesta, se tietää vaikeuksia sopimukselle. Mutta jos hän ilmoittaa USA:n jäävän neuvottelupöytiin, sekin tietää vaikeuksia. Ensimmäisessä vaihtoehdossa sopimusta nakerretaan ulkoapäin, toisessa sisältäpäin. Hyvää vaihtoehtoa ei ole, ja pitkälti se johtuu Pariisin sopimuksen luonteesta. 

Pariisin sopimus on kansainvälinen turhake, jolla pelastettiin kyllä poliitikkojen kasvot, mutta ei ympäristöä, ja mitä pikemmin se kaatuisi, sen parempi. Maailman ei kannattaisi toistaa Kioton sopimuksen kaltaista prosessia, joka lopulta kutistui mitättömäksi päästövähennyssopimukseksi EU:n ja neljän muun vähentäjämaan kesken. Kiotoon haaskattiin melkein 20 vuotta ja valtava määrä voimavaroja. Pariisin sopimus ei ole olennaisesti parempi, ja on itse asiassa mahdollisuuksien vakavaa tuhlaamista, opportunity cost. 

Ilmastokysymyksen todellinen testi tapahtuu energian saralla. Ihmiskunnan tulisi keskittyä panostamaan kaikki voimavarat järkeviin uusiin energiaratkaisuihin, joissa pyritään siihen, että puhdas ja luotettava energia tulee mahdollisimman halvaksi. Kun Kioton ja Pariisin ideologinen lähtökohta on päinvastainen, ja kun valitut keinot vain nostavat kuluttajahintoja ja tukirakennelmat vain tuudittavat uusiutuvia energiamuotoja tehottomuuteen samalla kun rikastuttavat harvoja, yhtälö on vaarallinen. Nykysysteemi, jota Pariisin sopimus ruokkii, vain lisää energiaköyhyyttä, ja energiasta ymmärtämättömät poliitikot ovat saaneet tämän aikaan. Kun tiedostamme, ettei tuuli ja aurinko vieläkään anna maailmalle yhtä prosenttia enempää energiantarpeestamme, olisi syytä herätä tajuamaan keskeytymiskustannuksille alttiin energian rajoitukset. 

Pariisin sopimus on liian heikko, että siihen kannattaisi käyttää ne valtavat panokset, joihin nyt on sitouduttu. Jos ilmastomalleihin on uskominen, nykyiset päästövähennystavoitteet vähentäisivät lämpenemistä 0,2 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Vähennysten kustannus olisi kuitenkin merkittävä, ja hidastaisi talouskasvua etenkin kehitysmaissa, joka tekisi niistä entistä haavoittuvampia. Juuri tätä kustannusta voi kutsua mahdollisuuksien haaskaamiseksi, rahaksi jota ei käytetä uusiin teknologioihin. Julkista rahaa ei tulisi enää käyttää senttiäkään sillä vastuuttomalla tavalla, jolla uusiutuvaa energiaa nyt edistetään. Kun se ei tapahdu markkinaehtoisesti vaan poliitikkojen johdolla, vahinko on valmis, ja siitä on paljon näyttöä. 

EU ja Kiina aikovat antaa huomenna yhteisen julkilausuman Pariisin sopimuksen puolesta. Kiinaa en ihmettele, sehän saa ”kehitysmaana” sopimuksesta miljardien rahallisen hyödyn, mutta EU:n uhoa ilmastojohtajuudesta pidän naiivina. Me siirrämme edelleen teollisuutta ja päästöjä muualle ja leikkaamme kansalaistemme työpaikkoja. Jos sitten vielä ihmettelemme mistä populismi nousee, olemme todellakin huojuvassa tornissa. 

Eikä Trumpiakaan kannata syyttää aivan kaikesta. Mies on epäilemättä vaikea ja arvaamaton luonne, mutta se oli Obama, joka keksi kyseenalaisen kiertotien välttää senaatin käsittely. Vähintäänkin sadan miljardin vuotuinen ilmastorahoitus kehitysmaille, Kiina ja Intia mukaan lukien, olisi vaatinut senaatin hyväksynnän. Kun nyt Angela Merkel pahoittelee USA:n linjaa korostamalla, että Pariisin sopimus on globalisaatiota muovaava keskeinen sopimus, hän samalla tulee tunnustaneeksi sen olleen luonteeltaan juuri sellainen, joka USA:ssa olisi edellyttänyt senaatin käsittelyä. 

Yksi ongelma, jota Pariisin sopimuksen kohdalla on harvemmin nostettu esiin, liittyy sen paradoksaalisuuteen: sopimus on kummallinen oxymoron, allekirjoittajilleen ei-sitova mutta lämpötilatavoitteeltaan kunnianhimoinen. Tämä epäsuhta velvoitteiden ja kunnianhimon välillä antaa aktivisteille pelikentän, ja vaikuttaa olevan yksi syy amerikkalaisten republikaanien huoleen. He kantavat huolta, että asetelma luo tilanteen, jossa valta siirtyy demokraattisesti valituilta elimiltä oikeussaleihin, jos ympäristöjärjestöt käynnistävät oikeudenkäyntien sarjan vaatien sitovampia tavoitteita. Mikään ei takaa, että tuomareilla olisi riittävä kyky arvioida ilmastotiedettä ja -politiikkaa. Tätä vallansiirtymisen riskiä on harva ymmärtänyt. 

Kirjoittaja on kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.

]]>
116 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237795-trumpin-valinta#comments Donald Trump Energia Ilmastopolitiikka Pariisin sopimus Thu, 01 Jun 2017 17:28:50 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237795-trumpin-valinta
Erdogan ja kymmenen vuoden sairaus http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235775-erdogan-ja-kymmenen-vuoden-sairaus <p>Turkin eilisen kansanäänestyksen vuoksi&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2014/04/07/kymmenen-vuoden-sairaus/">blogitekstini kolmen vuoden takaa</a>&nbsp;tuntuu niin ajankohtaiselta, että julkaisen sen uusintana pienin päivityksin:&nbsp;</p><p>Turmeleeko valta? Aivan ilmeisesti, väittää Dublinin yliopiston neuropsykologian professori&nbsp;<strong>Ian Robertson</strong>, joka on tutkinut eri huumeiden vaikutusta aivokemiaan. Menestys ja valta ovat niitä ihmiskunnan huumeita, joilla on suurin aivoja muuttava vaikutus, eivätkä kenenkään aivot selviä muutoksitta, mikäli näitä huumeita saadaan jatkuvasti ja suurina annoksina.</p><p>Robertson kirjoitti huomiotta herättäneen&nbsp;<a href="http://www.huffingtonpost.co.uk/professor-ian-robertson/turkey-erdoan-10-year-illness_b_3410736.html">blogitekstinsä</a>&nbsp;vuonna 2013, kun Turkin pääministeri&nbsp;<strong>Erdogan</strong>&nbsp;vastasi Gezi-aukion mielenosoituksiin ankaruudella, joka hämmästytti paitsi europoliitikot luonnollisesti myös Turkin kansalaiset. Sen jälkeen olemme nähneet paljon lisää vallanhimoa. Nyt Erdogan, tällä kertaa presidentin roolissa, varmisti niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä,&nbsp;<a href="http://yle.fi/uutiset/3-9568392">jonka reiluutta epäiltiin heti</a>, että hänen valtakausiaan presidenttinä ei perustuslaki rajoita.&nbsp;</p><p>Professori Robertson muistutti, että vallan vaikutus aivoihin oli verrattavissa kokaiiniin: molemmat lisäävät dopamiinin eritystä aivoissa. Tämä puolestaan vaikuttaa aivokuoreen ja muuttaa ajattelua. Ihmisistä tulee itsevarmempia, rohkeampia ja jopa nokkelampia. Mutta sama muutosprosessi tekee heistä myös itsekeskeisempiä, vähemmän itsekriittisiä ja vähemmän kykeneviä tunnistamaan virheitä ja vaaroja. Tämä yhdistelmä tekee johtajista kärsimättömämpiä opposition ja vastakkaisten näkemysten suhteen. Se selittäisi Erdoganin käytöstä niin mielenosoitusten, sosiaalisen median kuin Twitterinkin kanssa.</p><p>Robertson päätteli, ettei yksikään johtaja voi selvitä vallassa kymmentä vuotta enempää ilman merkittävää arvostelukyvyn heikkenemistä. Kukaan ei ole immuuni vallan neurologisille vaikutuksille. Siksi Robertson pitääkin viisaana monien maiden käytäntöä, jossa valtiojohtajien kausia on rajattu.</p><p>Erdogan ei ole ainoa Euroopan sairas mies. Toinen on tuossa naapurissa.&nbsp;<strong>Putin</strong>&nbsp;on ollut vallassa vuodesta 1999, vuoroin pääministerinä, vuoroin presidenttinä.</p><p>Ilmiö on tietenkin inhimillinen, eikä ole rajattu ilmansuuntaan tai sukupuoleen.&nbsp;<strong>Angela Merkel</strong>on jo ylittänyt kymmenen vallantäyteistä ja menestyksekästä vuotta.&nbsp;<strong>Jean-Claude Junckerilla</strong>&nbsp;niitä on ollut jo vaikka kuinka monta. En yritä vihjata mitään, sillä kyseessä ovat vaaleissa luottamuksen saaneet ihmiset. Vaalit ovatkin terveellinen ja tervehdyttävä prosessi kesken vallan huuman. Fiksu poliitikko oivaltaa palvelutehtävänsä luonteen: luottamus täytyy ansaita, mitään ei voi tai ei ainakaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä.</p><p>Olen puhunut toistaiseksi vain politiikasta, mutta aivan turhaa on rajata vallantunteen hurman turmelevaa vaikutusta vain siihen. Kaikki inhimillinen on myös suhteellista, ja siksi mikä tahansa vallan muoto voi pärähtää hattuun: toimittaja, pappi, virkamies ELY-keskuksesta, museovirastosta tai kaavoitusvirastosta, opettaja, portsari tai aivan kuka tahansa voi tukehtua omaan vallantunteeseensa. Siksi kenenkään ei pitäisi sulkea itseään lähtökohtaisesti pois kriittisen tarkastelun alta. Mutta erityisesti pidän politiikkaa haasteena, sillä vaikutus ympäristöön on erityisen laaja ja vahingot sen mukaisia.</p><p>Aloitin itsetarkkailun politiikkaan tultuani ja jo puolen vuoden jälkeen kirjoitin kolumnin&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2000/01/pelottava-ajatus-2/">Pelottava ajatus</a>, jossa väitän että rehellisen poliitikon olemuksessa on aina jotakin rakenteellisen melankolista. Pohdintaa turmeltumisesta jatkoin kuvaamalla, mikä turmelee juuri meppiä. Mitä siinä talossa tapahtuu, miten se kuuluisa neste nousee päähän, kysyin ja yritin vastata blogissa&nbsp;<a href="http://www.korhola.com/lang/fi/2011/04/poyhkeyden-ruumiinavaus/">Pöyhkeyden ruumiinavaus</a>.</p><p>Mutta juuri siksi uskon demokratian ideaan &ndash; Telluksella ei ole parempaa vaihtoehtoa. Filosofi-teologi&nbsp;<strong>Niebuhr</strong>&nbsp;löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia takaa, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa tarvittaessa rakenteita.</p><p>Poliittista keskusteluamme seuratessa sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Tarvitsemme rehellistä, sisällöllistä asiakeskustelua, ei pelkästään keskustelua vallan jaosta. Muuten politiikasta tulee tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei &ndash; ehdokkaita lukuun ottamatta &ndash; saa ketään innostumaan.</p><p>Ja mitäs me sitten teemme?</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Turkin eilisen kansanäänestyksen vuoksi blogitekstini kolmen vuoden takaa tuntuu niin ajankohtaiselta, että julkaisen sen uusintana pienin päivityksin: 

Turmeleeko valta? Aivan ilmeisesti, väittää Dublinin yliopiston neuropsykologian professori Ian Robertson, joka on tutkinut eri huumeiden vaikutusta aivokemiaan. Menestys ja valta ovat niitä ihmiskunnan huumeita, joilla on suurin aivoja muuttava vaikutus, eivätkä kenenkään aivot selviä muutoksitta, mikäli näitä huumeita saadaan jatkuvasti ja suurina annoksina.

Robertson kirjoitti huomiotta herättäneen blogitekstinsä vuonna 2013, kun Turkin pääministeri Erdogan vastasi Gezi-aukion mielenosoituksiin ankaruudella, joka hämmästytti paitsi europoliitikot luonnollisesti myös Turkin kansalaiset. Sen jälkeen olemme nähneet paljon lisää vallanhimoa. Nyt Erdogan, tällä kertaa presidentin roolissa, varmisti niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä, jonka reiluutta epäiltiin heti, että hänen valtakausiaan presidenttinä ei perustuslaki rajoita. 

Professori Robertson muistutti, että vallan vaikutus aivoihin oli verrattavissa kokaiiniin: molemmat lisäävät dopamiinin eritystä aivoissa. Tämä puolestaan vaikuttaa aivokuoreen ja muuttaa ajattelua. Ihmisistä tulee itsevarmempia, rohkeampia ja jopa nokkelampia. Mutta sama muutosprosessi tekee heistä myös itsekeskeisempiä, vähemmän itsekriittisiä ja vähemmän kykeneviä tunnistamaan virheitä ja vaaroja. Tämä yhdistelmä tekee johtajista kärsimättömämpiä opposition ja vastakkaisten näkemysten suhteen. Se selittäisi Erdoganin käytöstä niin mielenosoitusten, sosiaalisen median kuin Twitterinkin kanssa.

Robertson päätteli, ettei yksikään johtaja voi selvitä vallassa kymmentä vuotta enempää ilman merkittävää arvostelukyvyn heikkenemistä. Kukaan ei ole immuuni vallan neurologisille vaikutuksille. Siksi Robertson pitääkin viisaana monien maiden käytäntöä, jossa valtiojohtajien kausia on rajattu.

Erdogan ei ole ainoa Euroopan sairas mies. Toinen on tuossa naapurissa. Putin on ollut vallassa vuodesta 1999, vuoroin pääministerinä, vuoroin presidenttinä.

Ilmiö on tietenkin inhimillinen, eikä ole rajattu ilmansuuntaan tai sukupuoleen. Angela Merkelon jo ylittänyt kymmenen vallantäyteistä ja menestyksekästä vuotta. Jean-Claude Junckerilla niitä on ollut jo vaikka kuinka monta. En yritä vihjata mitään, sillä kyseessä ovat vaaleissa luottamuksen saaneet ihmiset. Vaalit ovatkin terveellinen ja tervehdyttävä prosessi kesken vallan huuman. Fiksu poliitikko oivaltaa palvelutehtävänsä luonteen: luottamus täytyy ansaita, mitään ei voi tai ei ainakaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä.

Olen puhunut toistaiseksi vain politiikasta, mutta aivan turhaa on rajata vallantunteen hurman turmelevaa vaikutusta vain siihen. Kaikki inhimillinen on myös suhteellista, ja siksi mikä tahansa vallan muoto voi pärähtää hattuun: toimittaja, pappi, virkamies ELY-keskuksesta, museovirastosta tai kaavoitusvirastosta, opettaja, portsari tai aivan kuka tahansa voi tukehtua omaan vallantunteeseensa. Siksi kenenkään ei pitäisi sulkea itseään lähtökohtaisesti pois kriittisen tarkastelun alta. Mutta erityisesti pidän politiikkaa haasteena, sillä vaikutus ympäristöön on erityisen laaja ja vahingot sen mukaisia.

Aloitin itsetarkkailun politiikkaan tultuani ja jo puolen vuoden jälkeen kirjoitin kolumnin Pelottava ajatus, jossa väitän että rehellisen poliitikon olemuksessa on aina jotakin rakenteellisen melankolista. Pohdintaa turmeltumisesta jatkoin kuvaamalla, mikä turmelee juuri meppiä. Mitä siinä talossa tapahtuu, miten se kuuluisa neste nousee päähän, kysyin ja yritin vastata blogissa Pöyhkeyden ruumiinavaus.

Mutta juuri siksi uskon demokratian ideaan – Telluksella ei ole parempaa vaihtoehtoa. Filosofi-teologi Niebuhr löysi syyn ihmisolennon kaksinapaisuudesta: kykymme hyvään tekee demokratian mahdolliseksi ja taipumuksemme pahaan tekee sen välttämättömäksi. Demokratia takaa, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa tarvittaessa rakenteita.

Poliittista keskusteluamme seuratessa sitä voi joskus olla vaikea uskoa. Tarvitsemme rehellistä, sisällöllistä asiakeskustelua, ei pelkästään keskustelua vallan jaosta. Muuten politiikasta tulee tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei – ehdokkaita lukuun ottamatta – saa ketään innostumaan.

Ja mitäs me sitten teemme?

]]>
10 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235775-erdogan-ja-kymmenen-vuoden-sairaus#comments Mon, 17 Apr 2017 08:51:30 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235775-erdogan-ja-kymmenen-vuoden-sairaus
Suurmoskeija hakee valtaa pääsi sisältä http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235040-suurmoskeija-hakee-valtaa-paasi-sisalta <p>Luulitko, että jos kannatat ihmisoikeuksia, sinun tulee kannattaa myös suurmoskeijaa Helsinkiin? Luulit väärin.&nbsp;</p><p>Suomessa on useita moskeijoita, ja se on ihan oikein. Maassamme vallitsee uskonnonvapaus, ja kaikilla kansalaisillamme on oikeus harjoittaa uskontoaan. Toivoisimme toki saman toteutuvan islamin maissa, mutta vaikka näin ei ole, näissä maissa tapahtuva sorto ei oikeuta vastaavaan sortoon täällä. Ihmisoikeuksia ei voi pitää sillä tavalla vastavuoroisina, että oikeuksien leikkaaminen tulisi tällä perusteella kyseeseen.&nbsp;</p><p>Tästä ei kuitenkaan seuraa mitä tahansa.&nbsp;</p><p>Suurmoskeijalla, joka olisi pinta-alaltaan kaiken kaikkiaan 12 kertaa suurempi rakennuskompleksi kuin Helsingin tuomiokirkko, ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien tai uskonnonvapauden kanssa. Siinä on kokonaan kyse valtataistelusta mielikuvissamme. Se on merkittävä symbolinen hanke. Hanke liittyy islamin valtapyrkimyksiin, poliittiseen islamisaatioon, ja vieläpä yhden islamin suunnan toimesta.&nbsp;</p><p>Islam on alistumista mutta islamisaatio on alistamista.&nbsp;</p><p>Siihen alistamispyrkimykseen ei pidä suostua heikoin taustatiedoin eikä sille hankkeelle tule tehdä kunniaa kaupunkikuvassa. Olemme yhteiskuntana sitoutuneet länsimaiseen demokratiaan ja ihmiskäsitykseen, ja arvovalinnoissamme tämä täytyy myös näkyä. Jos esimerkiksi annamme periksi sharia-laille, meidän tulisi käsittää, mitä sharia opettaa vaikkapa&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2012/11/21/kuinka-lyoda-vaimoa/">vaimon lyömisestä</a>&nbsp;ja&nbsp;<a href="http://blogit.iltalehti.fi/eija-riitta-korhola/2015/11/25/kun-valot-sammuvat/">raiskauksen uhrin syyllisyydestä tapahtuneeseen</a>.&nbsp;</p><p>Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Maailmalla ihmisoikeustyössä olen nähnyt siitä liikaa karmaisevia esimerkkejä, samoin työssäni europarlamentin ihmisoikeustyöryhmässä, joka vastasi kiireellisistä päätöslauselmista. Olen niistä vuosien mittaan kertonut lukuisia esimerkkejä. Suosittelen lukemaan.&nbsp;</p><p>Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen.&nbsp;</p><p>Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.</p><p>Tähän alueeseen liittyy valtava käsitesekaannus. Siitä on hyvä esimerkki vihreiden paikoin kiihkeä asenne suurmoskeijan puolesta. Islamisaatioon erikoistunut tutkija&nbsp;<strong><a href="http://blogit.iltalehti.fi/alan-salehzadeh/">Alan Salehzadeh&nbsp;</a></strong>mainitsi Twitterissä, että narinkkatorilla vihreiden edustaja haukkui häntä fasistiksi, koska tiesi hänen kantansa suurmoskeijan vastaiseksi. Lopputulos on tragikoominen: ihmisoikeuksien edistämisen nimissä tuetaan pyrkimyksiä, jotka toteutuessaan leikkaavat vihreiden edistämät oikeudet vuorenvarmasti.</p><p>Näin hukassa olemme. Panen toivoni siihen, että&nbsp;<strong>Jan Vapaavuori</strong>&nbsp;pitää sanansa, koska useat äänestäjät luottavat häneen juuri siksi, että hän sanoi suurmoskeijalle ei.&nbsp;</p><p><em>Kirjoittaja on uskonnonvapauskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuneen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja sekä europarlamentin ihmisoikeusvaliokunnan ja ihmisoikeustyöryhmän monivuotinen jäsen.</em></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Luulitko, että jos kannatat ihmisoikeuksia, sinun tulee kannattaa myös suurmoskeijaa Helsinkiin? Luulit väärin. 

Suomessa on useita moskeijoita, ja se on ihan oikein. Maassamme vallitsee uskonnonvapaus, ja kaikilla kansalaisillamme on oikeus harjoittaa uskontoaan. Toivoisimme toki saman toteutuvan islamin maissa, mutta vaikka näin ei ole, näissä maissa tapahtuva sorto ei oikeuta vastaavaan sortoon täällä. Ihmisoikeuksia ei voi pitää sillä tavalla vastavuoroisina, että oikeuksien leikkaaminen tulisi tällä perusteella kyseeseen. 

Tästä ei kuitenkaan seuraa mitä tahansa. 

Suurmoskeijalla, joka olisi pinta-alaltaan kaiken kaikkiaan 12 kertaa suurempi rakennuskompleksi kuin Helsingin tuomiokirkko, ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien tai uskonnonvapauden kanssa. Siinä on kokonaan kyse valtataistelusta mielikuvissamme. Se on merkittävä symbolinen hanke. Hanke liittyy islamin valtapyrkimyksiin, poliittiseen islamisaatioon, ja vieläpä yhden islamin suunnan toimesta. 

Islam on alistumista mutta islamisaatio on alistamista. 

Siihen alistamispyrkimykseen ei pidä suostua heikoin taustatiedoin eikä sille hankkeelle tule tehdä kunniaa kaupunkikuvassa. Olemme yhteiskuntana sitoutuneet länsimaiseen demokratiaan ja ihmiskäsitykseen, ja arvovalinnoissamme tämä täytyy myös näkyä. Jos esimerkiksi annamme periksi sharia-laille, meidän tulisi käsittää, mitä sharia opettaa vaikkapa vaimon lyömisestä ja raiskauksen uhrin syyllisyydestä tapahtuneeseen

Islam on ongelma silloin, kun se ottaa poliittisen muodon ja muuttuu yksilön hengellisen kilvoittelun sijasta yhteisön kontrollijärjestelmäksi. Maailmalla ihmisoikeustyössä olen nähnyt siitä liikaa karmaisevia esimerkkejä, samoin työssäni europarlamentin ihmisoikeustyöryhmässä, joka vastasi kiireellisistä päätöslauselmista. Olen niistä vuosien mittaan kertonut lukuisia esimerkkejä. Suosittelen lukemaan. 

Poliittisesta islamista on voitava puhua. Se islam, jota edistetään lain voimalla tai väkivallalla islamilaista valtiota kohden, ei ole millään tavalla vähemmän vaarallista kuin vaikkapa natsismi. Politisoitumisesta seuraa hyvin suurella todennäköisyydellä jihadisoituminen. 

Samaan aikaan valtaenemmistö muslimeista on rauhaa rakastavia ihmisiä, jotka eivät hyväksy väkivaltaa.

Tähän alueeseen liittyy valtava käsitesekaannus. Siitä on hyvä esimerkki vihreiden paikoin kiihkeä asenne suurmoskeijan puolesta. Islamisaatioon erikoistunut tutkija Alan Salehzadeh mainitsi Twitterissä, että narinkkatorilla vihreiden edustaja haukkui häntä fasistiksi, koska tiesi hänen kantansa suurmoskeijan vastaiseksi. Lopputulos on tragikoominen: ihmisoikeuksien edistämisen nimissä tuetaan pyrkimyksiä, jotka toteutuessaan leikkaavat vihreiden edistämät oikeudet vuorenvarmasti.

Näin hukassa olemme. Panen toivoni siihen, että Jan Vapaavuori pitää sanansa, koska useat äänestäjät luottavat häneen juuri siksi, että hän sanoi suurmoskeijalle ei. 

Kirjoittaja on uskonnonvapauskysymyksiin ja uskonnollisiin jännitteisiin erikoistuneen ihmisoikeusjärjestön puheenjohtaja sekä europarlamentin ihmisoikeusvaliokunnan ja ihmisoikeustyöryhmän monivuotinen jäsen.

 

]]>
136 http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235040-suurmoskeija-hakee-valtaa-paasi-sisalta#comments Wed, 05 Apr 2017 06:31:47 +0000 Eija-Riitta Korhola http://eijariitta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235040-suurmoskeija-hakee-valtaa-paasi-sisalta