*

Eija-Riitta Korhola Levottomia ajatuksia jäsennellysti

Ystävä

Tänään on ystävänpäivä. Saan ystäviltä viestejä, ja ennen kuin päivä on lopussa, olen toivottavasti ehtinyt laittaa muutaman itsekin. Katson puhelimen suosikkien listaa, ja tuntuu pahalta. Yhtä ei enää ole, mutta en ole kyennyt poistamaan nimeä. Enkä tiedä poistanko koskaan. 

Tiesin kyllä, että hänellä oli vakava syöpä. Mutta ihme oli seurannut toistaan. Hän oli ylittänyt jo reilusti yli vuodella sen, minkä ei enää pitänyt olla mahdollista. Sairastuessaan hän oli kokenut saaneensa Jumalalta selväsanaisen tehtävän ja lupauksen, että aikaa tehtävän suorittamiseen on, vaikka lääkärit olivat lupailleet korkeintaan kolmea kuukautta. 

Sairaudesta huolimatta hän oli upeampi kuin koskaan. Hetken näytti siltä, että tauti olisi kokonaan voitettu ja mies terve – kunnes se iski uudestaan. Mutta me ystävät toivoimme saman ihmeen jatkuvan. 

Vielä marraskuisena perjantaina hän soitti pitkän puhelun, ja suunnittelimme seuraavaa tapaamista. Kysyin lähteekö hän Davosin kokoukseen tammikuussa. Sivulauseessa hän totesi, että syöpä leviää rajusti, mutta sitten puhuimme taas tehtävästä. Kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, että oletko ajatellut, että tuo missio ei ole edessäpäin vaan se on juuri tässä ja nyt. Ehkä pian suoritettu? Niin olen koko ajan ajatellut, hän vastasi. Koko kuluneen vuoden hän oli kirjoittanut kirjaa, päivittäin. 

Mielessäni ei silti edes käväissyt, että seuraavana tiistaina kaikki olisi ohi. 

Kaksi viikkoa myöhemmin seisoin hänen muistojuhlassaan. Se oli harvinaisen intensiivinen surujuhla. Tuntui kuin kukaan ei olisi ollut siellä tavan vuoksi vaan rakkaudesta. Tuntui, että tehtävä oli tarttunut meihin jokaiseen ja yritimme selvittää itsellemme, mitä kaikkea se tarkoitti. Se oli selvää, että meidät oli jättänyt poikkeuksellinen ihminen. 

Jos minä olisin saanut päättää, ystäväni olisi elänyt vielä kauan. Hän olisi puhunut monessa kansainvälisessä kokouksessa, antanut monta haastattelua, vakuuttanut monta ihmistä sanomallaan ja saanut monen kohdalla aikaan elämänmuutoksen. Ollut omaistensa tukena ja voimana. Mutta minä en ole Jumala. Minä en näe pitkälle eikä minun viisauteni riitä. Minun on nöyrryttävä, nieltävä kyyneleeni ja kumarrettava syvään. 

Mutta minulla on hirveä ikävä. Samalla mietin elossa olevia ystäviäni. Vielä voi rakastaa ja kiittää. 

Onneksi ystäväni oli viisas. Hän oli ymmärtänyt olennaisen: elämän tärkein hetki on juuri nyt. On turha odottaa jotakin kliimaksia jossain tuolla, sillä silloin saatamme hukata tärkeimmät tilaisuutemme läsnäoloon. 

Kun tutustuin häneen vuosia sitten, minulla oli elämäni raskain vaihe menossa. Oli kuin enkeli olisi ilmaantunut kertomaan, että tästäkin voi selviytyä. Hän kertoi eräästä kohtaamisesta silloin, kun hänellä oli kaikkein vaikeinta. Hän oli kiertueella Afrikassa, jossa he menivät autosaattueella kylästä kylään nopealla aikataululla. Eräässä kylässä häntä tuli tervehtimään aivan erikoisen lämmin vanha afrikkalainen mies valkoisissa kiharoissaan, puristi kättä lämpimästi ja toivotti siunausta. Ihmeellistä oli se, että miehellä oli taivaansiniset silmät. Kohtaaminen jäi mieleen, ja hän mietti, oliko hän tavannut enkelin. Sitä miettiessään autosaattue oli jo saapunut toiseen kylään, jossa oli vastassa ihmisiä. Yhtäkkiä joku koputti auton ikkunaan ja hymyili. Sama mies. Ei mitenkään mahdollista, että hän olisi jo ehtinyt sinne. Hän tiesi vastauksen kysymykseensä.

Noihin aikoihin hän kertoi tajunneensa, mitä hän tahtoo loppuelämältään. Hän oli ammatissa, jossa sanat kunnianhimo, tavoitteellisuus, itsensä haastaminen ja voittaminen olivat jokapäiväistä sanastoa. Niin hänellekin, mutta nyt hän tiesi paremman kohteen kunnianhimolleen. Nasaretilaisen.

Kiitos kaikille ystävilleni. Eläville ja nukkuville. 

(Kirjoitus perustuu tammikuun Askel-lehdessä julkaistuun kolumniini)

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset