Obama tuli - aamiaiset jatkuvat

Helmikuun ensimmäisellä viikolla suuntaan monen vuoden tauon jälkeen kohti Washingtonia ja kansallista rukousaamiaista, perinnettä, joka järjestetään vuosittain samaan aikaan kun meillä avataan valtiopäiviä.

Rukousaamiaisella kävin viimeksi kuusi vuotta sitten. Silloin tein päätöksen, etten mene sinne enää niin kauan kuin George W. Bush on presidenttinä – ja onnistuin kuin onnistuinkin sen pitämään, vaikka houkutus on ollut joskus suuri.

Monipäiväinen tapahtuma on sympaattinen tilaisuus ja ainutlaatuinen mahdollisuus tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Siellä kuulee hyviä, paljaita ja avoimia poliitikkojen puheita. Musiikki on yksinomaan ammattitaitoista, ja show omaa luokkaansa. Rukousaamiaisella ovat vierailleet useat maailman suuret nimet Dalai Lamasta Äiti Teresaan ja U2:n Bonoon. Matkojen yhteyteen minulle on järjestynyt kiinnostavia tapaamisia keskeisten senaattoreiden, kuten Hillary Clintonin kanssa.

Kerran kun saavuin USA:han, tiukkailmeinen tullivirkailija tivasi matkani aikeita. Kerroin meneväni Washingtoniin ja senaattiin. - Ketä sitten tapaatte siellä?  - Esimerkiksi Hillary Clintonin, vastasin. Mies mittaili minua hetken, että uskoisiko, ja murahti sitten: - OK, but stay away from the other Clinton.

Rukousaamiaisen olennainen osa on sen kiinteä kytkös Amerikan presidenttiin, joka ilmaantuu paikalle tapahtuman tähdeksi torstai-aamuna. Traditio on pitkä: tietojeni mukaan kaikki Eisenhowerin päivistä lähtien ovat olleet kansallisella rukousaamiaisella. Joskus presidentin läsnäolo on tapahtuman valtti, joskus ei. Tänä vuonna se on sitä varmasti.

Syy, miksi kypsyin kuusi vuotta sitten, liittyi tilaisuuden päätapahtumaan. Juuri tuo torstai-aamu oli raskasta kuunneltavaa, sillä sekä Bush että Condoleezza Rice mielestäni hakivat yleisöltä uskonnollista legitimaatiota hyökkäykselle Irakiin – tuli tunne että kuulijoista ollaan leipomassa hyödyllisiä idiootteja. Itse asiassa sen aamun jälkeen olin alakuloisen vakuuttunut, että hyökkäys Irakiin tulee. Jopa CIA:n johtajan raamatunlukukappale – hän luki pätkän Efesolaiskirje 6:sta – tuntui ennakoivan, että sota vihollisvoimia vastaan on pohjimmiltaan hengellinen.

Tuohon aikaan olin kristillisdemokraattien väliaikainen puoluesihteeri. Koska tiesin saavani istumapaikan aamiaispöydässä niin edestä, että Bush todennäköisesti näkisi minut, päätin painattaa valokuvausliikkeessä t-paidan, jossa lukisi ”Blessed are the peace makers, Mr. Bush”. Juttu kaatui siihen, että menin ohimennen mainitsemaan suunnitelmastani puheenjohtaja Kallikselle, joka kielsi sen. No, en todellakaan luule, että olisin mitään historiaa muuttanut – omaa angstiani vain olisin helpottanut.

Syyskuun 11. tapahtumien jälkeen rukousaamiaisia rasitti aikansa ylikorostunut nationalismi ja itseensä käpertyminen. Se ei ole aivan mitätön seikka, sillä minulle amerikkalainen kristillisyys on muutenkin hämmentävä sekoitus raamattuvyöhykkeen intoa ja nationalismia, josta on vaikea hahmottaa mihin kristillisyys loppuu ja mistä nationalismi alkaa. Tapahtuma on kuitenkin niin ekumeeninen ja niin kansainvälinen, ettei jäyhä luterilainenkaan kiusaannu. Samalla tulee saaneeksi vahvan poliittisen verkoston ympäri maailmaa, koska keskustelujen ja kohtaamisten taso on ainutlaatuinen. Jos tuolla saa ystäviä, kyseessä on ystävyys, joka ei helposti unohdu.

Tänä vuonna on odotettavissa aivan erityiset juhlat. Odotan uteliaana, miten Obama valloittaa yleisönsä. Matkan yhteyteen yritän järjestää myös koko joukon tapaamisia. Etenkin toivon mahdollisuutta tavata Obaman uuden hallinnon ilmastopolitiikan vastuunimiä – toivottavasti onnistun, sillä ilma kuhisee sakeana jännityksestä, millaisin eväin Kööpenhaminan ilmastokokoukseen ollaan siellä valmistautumassa.